Kirjallisuudentutkimus:käsitteellinen runous
käsitteellinen kirjallisuus
| käsitteellinen kirjallisuus | (ehdotettu) |
Käsitetaiteessa painotetaan sananmukaisesti taiteen käsitteellistä ulottuvuutta. Tämä tarkoittaa sitä, että uusien taideteosten luomista keskeisempää on uusien taiteenteon mallien luominen ja olemassa olevien esineiden ja teosten käsitteellinen muokkaaminen. Marcel Duchampin ready-made-taiteen mallin mukaisesti käsitetaiteessa voidaan nostaa arkisia esineitä ja materiaaleja taiteellisen tarkastelun kohteeksi nimeämällä ne uudelleen ja tuomalla ne taideinstituution piiriin. Käsitetaiteessa on tavallista kyseenalaistaa tekijyys ja taiteilijan luovuuden arvo.
Kirjallisuudessa käsitteellisyyttä ovat esimerkiksi sattumalta löydettyjen tekstien julkaiseminen kirjallisuutena, erilaiset ”luovuudettomuuden” muodot, joissa teoksia tuotetaan mekaanisesti kopioimalla tai muuntamalla lähdetekstejä (taustana dadarunous ja Joseph Kosuthin kollaasit) sekä appropriaatiot eli toisten kirjailijoiden teosten muokkaaminen uusiksi tekijänoikeuksia koettelevalla tavalla. Perinteisessä mielessä ehyttä teosta tärkeämpää on prosessi, jonka käsitteellisesti suuntautunut kirjoittaja käy läpi. Keskustelu kirjallisuuden rajoista ja kirjailijana toimimisesta kuuluu olennaisesti käsitteelliseen kirjallisuuteen.
Suomen käsitteelliseen kirjallisuuteen kuuluvat muun muassa Leevi Lehdon Päivä (2004), Karri Kokon Varjofinlandia (2005), Henriikka Tavin teossarja Kaksitoista (2012), Heikki Sauren Kirjoituksia maasta (2011) sekä Kokon ja Sami Liuhdon appropriaatio Emme soisi sen päättyvän (2020).Lähikäsitteet
- kokeellinen kirjallisuus (yläkäsite)
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:käsitteellinen runous. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:käsitteellinen runous.)