usko

Määritelmä yksilön ja ryhmän luottamussuhde ja tiedollinen asenne sellaiseen uskonnolliseen kohteeseen, josta ei ole varsinaista tietoa

Selite

Uudessa testamentissa usko on erityisen usein mainittu jumalasuhteen asenne. Jeesuksen seuraajia saatetaan jo varhaisimmissa kristillisissä teksteissä identifioida ”uskoviksi” (esim. 1. Tess. 1:7). Kristinuskosta alettiin pian puhua yleistermillä usko. Ilmeisesti kristinuskon vaikutuksesta kaikista uskonnoista (engl. religion, lat. religio) puhutaan suomessa ja muissakin kielissä uskon terminologialla. Termin käyttäjän on syytä olla tietoinen siitä, että usko ei mitenkään välttämättä ole avainasemassa kuvattaessa kristinuskon ulkopuolisia religio-katsomuksia.

Uudessa testamentissa ja myös kirkkojen muissa normatiivisissa teksteissä painottuu uskon merkitys luottamussuhteena (lat. fides, fiducia). Luottamussuhde sitoo ryhmän jäseniä toisiinsa, mutta myös jumalasuhteessa korostuu tällöin Jumalan uskollisuus ja ihmisen luottamus Jumalan lupaukseen. Luottamussuhteiden rooli on tärkeä niin juutalaisuudessa kuin kreikkalais-roomalaisessa maailmassa. Antiikin retoriikan mukaan puhujan on pyrittävä herättämään kuulijoissaan luottamusta ja uskoa.

Luottamussuhteessa on lisäksi tiedollinen sisältö. Filosofisemmassa kielenkäytössä tieto on hyvin perusteltu tosi uskomus, ja uskomus (engl. belief) taikka usko voi esiintyä ilman että se on hyvin perusteltua tai todeksi osoitettua. Uskomuksena usko on siis tietoa heikompi jonkin asiaintilan kuvaus. Uudessa testamentissa uskolla on luottamusasenteen puitteissa yleensä myös tiedollinen sisältö.

Varhaisessa kristillisyydessä luottavan uskon sisältö kuvattiin tyypillisesti yleispätevinä uskontunnustuksina (lat. credo = minä uskon). Apostolinen uskontunnustus ja Nikean uskontunnustus kuvaavat normatiivisen kristillisen opin tiettyinä sisältöinä. Myöhemmät kirkkojen tunnustukset pyrkivät samanlaiseen uskon kuvaamiseen lyhyinä kielellisinä oppilauseina. Kyseessä on tällöin ”uskon sääntö” (regula fidei) sekä ”usko joka uskotaan” (fides quae creditur).

Reformaation kirkot opettavat ihmisen pelastuvat ”yksin uskosta” (sola fide). Tällöin tarkoitetaan ennen muuta sitä, että pelastus ei liity omiin hyviin töihin tai aktivismiin. Uskon mallina on Abraham joka ”uskoi Jumalan lupaukseen, ja Jumala katsoi hänet vanhurskaaksi” (Room. 4:3). Abrahamin usko on ennen muuta luottamusta, mutta lupaukseen liittyy myös sisällöllinen uskomus.

Kun tällaista uskoa kuvataan toisten tieteenalojen näkökulmasta, puhutaan usein ”uskonnollisesta uskosta”. On silti kiistanalaista, liittyykö uskonnolliseen uskoon jokin oma laatu, joka muista uskon muodoista puuttuu. Luottamuksen ja lupaussisällön sulautumana uskonnollinen usko kenties tuottaa elämänmuodon, jossa oma asennoituminen korvautuu eräänlaisella mukanakulkemisella. Toisaalta monissa kristinopin kuvauksissa todetaan uskoon kuuluvan luottamuksen ja tiedonsisällön ohella myös omakohtainen myöntymys (lat. assensus).

Terminologisesti on syytä havaita, että jotkut kristilliset tekstit korostavat tällaista omakohtaista uskoa, kun taas toisissa hengellisyyden muodoissa usko ikään kuin pääsee irti oman minän kahleista. Kristinuskossa ei kuitenkaan tapahdu Intian uskontojen kaltaista oman minän sulautumista suurempaan todellisuuteen, ja tässä rajaavassa mielessä jonkinlainen myöntymys kuuluu uskonnolliseen uskoon. Samalla on tärkeä huomata, että kristinuskon muotoilema uskon käsite ei ole sellaisenaan siirrettävissä muihin religio-katsomuksiin. Tässä mielessä ei ole olemassa geneeristä ”uskonnollista uskoa”.

Erikieliset vastineet

faith	englanti (English)
der Glaube	saksa (Deutsch)

Käytetyt lähteet

Religion2005, SaarinenR2017, TeinonenS&R2003

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.5.2024: Teologia:usko. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Teologia:usko.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →