pyhyys


pyhyys

Määritelmä maallisesta erilleen rajattu ja tällöin Jumalaa lähenevä

Selite

Kristillinen teologia käyttää pyhän ja pyhyyden terminologiaa runsaasti ja monimuotoisesti. Tällöin se olettaa jollain lailla uskontotieteellisen ja monien kielten etymologiassa esiintyvän käsityksen pyhästä erotettuna ja rajan synnyttävänä asiana. Vanhan testamentin pyhyyskäsityksissä korostuu usein raja puhtaan ja epäpuhtaan välillä. Kristinuskon Jumala on pyhä; lisäksi esimerkiksi Raamattua, kirkkoa ja kristittyjä kutsutaan tavanomaisesti pyhiksi. Uskovien kutsuminen pyhiksi tai pyhitetyiksi tarkoittaa Paavalin kirjeissä heidän olemistaan Kristuksessa (esim. 1. Kor. 1:2, 30) taikka Hengen piirissä (esim. 1. Kor. 6:11-19). Monet eri pyhyystermit (esim. englannin sacred, holy, latinan sacer, sanctus) mahtuvat tällaisen käytön piiriin.

Nikean tunnustuksessa pyhyys on yksi kirkon neljästä tuntomerkistä (yksi, pyhä, katolinen, apostolinen). Tällöinkin korostuu erottautuminen maallisesta, yhteys Jumalaan ja sakramentteihin. Donatolaiskiistan jälkeisessä läntisessä perinteessä kirkon pyhyyttä määrittää ns. corpus permixtum -oppi, jonka mukaan kirkossa on pyhiä ja epäpyhiä jäseniä. Vain Jumala voi viimeisellä tuomiolla tehdä eron näiden välillä, ja siksi kirkon ei tule määritellä itseään uskovien moraalisen pyhyyden kautta. Oppi on monisäikeinen. Esimerksi reformoidussa perinteessä moraalia ylläpitävä kirkkokuri saatetaan nähdä kirkon tuntomerkkinä (Skotl. tunn. 18), ja roomalaiskatolinen kirkko ajattelee, että kirkko on viime kädessä vailla defektiä. Termiopin näkökulmasta voidaan sanoa, että sekä pyhyyden ylimitoitus että sen alimitoitus on ongelmallista; rajan oikea sijaintikohta on oleellinen.