Tähtitiede:tähdistö
tähdistö
| tähdistö |
Eri kulttuurit ovat ryhmitelleet tähtiä tähdistöiksi eri tavoin ja antaneet niille oman tarustonsa mukaisia nimiä. Noin puolet nykyisistä virallisista tähdistöistä on peräisin antiikin ajoilta, mutta taustalla lienevät vielä vanhemmat mesopotamialaiset tähdistöt. Löytöretkien aikana opittiin tuntemaan myös taivaan eteläisimmät osat, ja sinne muodostettiin uusia tähdistöjä. Tähtikarttojen tekijät lisäilivät omia luomuksiaan muuallekin. Vielä 1900-luvun alussa tähdistöjen rajoissa ja lukumäärässä oli horjuvuutta. Vihdoin 1928 IAU vahvisti tähtitaivaan jaon 88 tähdistöön ja määritteli tähdistöille viralliset rajat. Taivaanpallo on nykyisin jaettu 88 tähdistöön. Tähdistön tähdet eivät yleensä muodosta fyysisesti yhteenkuuluvaa järjestelmää, sillä tähdet voivat olla hyvin eri etäisyyksillä. Jako tähdistöihin on vain apuväline, joka helpottaa tähtitaivaan hahmottamista.
Jotkin tähdet muodostavat hyvin selväpiirteisiä kuvioita, joita kutsutaan asterismeiksi eli tähtikuvioiksi. Esimerkiksi Otava on asterismi, joka käsittää vain osan Ison Karhun tähdistöstä. Toisaalta asterismi saattaa ulottua myös useamman tähdistön alueelle, kuten Pegasuksen neliö, jonka yksi nurkka kuuluu Andromedaan.
Eri kulttuurit ovat sijoittaneet taivaalle erilaisia lähinnä omaan mytologiaansa liittyviä hahmoja. Virallisiksi päätyneet tähdistöistä suurin osa edustaa Kaksoisvirtain ja Välimeren alueen perinnettä. Oikeastaan tähtitaivaaseen liittyvää tarustoa on jäljitetty ajassa taaksepäin aina kirjoitustaidon keksimiseen saakka. Taustalla on luultavasti vieläkin vanhempaa tarustoa, mutta mitään varmaa tietoa siitä ei ole.
Vanhin tunnettu tähtiluettelo on Rhodoksella eläneen Hipparkhoksen (noin 190--125 eaa.) laatima. Alkuperäistä versiota ei ole säilynyt, mutta se oli pohjana luettelolle, jonka aleksandrialainen Klaudios Ptolemaios (noin 100--178) esitti vuoden 150 paikkeilla julkaisemassaan teoksessa Almagest. Almagestin tähtiluettelossa esiintyy kaikkiaan 48 tähdistöä. Niistä yksi, Argo-laiva, on myöhemmin jaettu kolmeen osaan, mutta muut ovat yhä käytössä, vaikka joidenkin nimet ovat aikojen kuluessa muuttuneet. Nämä tähdistöt tunnettiin siis jo ajanlaskumme alkuaikoina, ja mahdollisesti paljon aikaisemminkin. Osa esiintyy jo assyrialaisissa nuolenpääkirjoituksissa. Ainakin osa tähdistöistä on siis peräisin Mesopotamian alueelta, jotkin jopa sumereilta.
Ptolemaioksen jälkeen tähtitieteessä tapahtui hyvin vähän ennen renessanssin aikaa. Intialaiset ja arabit säilyttivät antiikin aikaisen tiedon, mutta tuottivat varsin vähän uutta ja omaperäistä. Vasta 1500-luvulla tiede alkoi voimakkaasti kehittyä. Samalla löytöretket ulottuivat eteläiselle pallonpuoliskolle, ja niiden ansiosta opittiin tuntemaan myös taivaan etelänavan ympäristö. Kaikki uudemmat tähdistöt ovat eurooppalaista alkuperää.
Vuonna 1603 ilmestyneessä kartastossaan Uranometria saksalainen lakimies ja tähtitieteen harrastaja Johannes Bayer (1572--1605) aloitti yhä käytössä olevan tavan merkitä kunkin tähdistön kirkkaimpia tähtiä kreikkalaisilla kirjaimilla. Kirkkain tähti on usein alpha, toiseksi kirkkain beta jne. Mitenkään ehdoton tämä sääntö ei kuitenkaan ole; esimerkiksi Ison karhun tähdet on nimetty kuvion mukaisessa järjestyksessä. Bayer lisäsi karttoihinsa joukon uusia tähdistöjä, joista monet ovat jääneet myös viralliseen tähdistöjen luetteloon.
Danzigilainen Johannes Hevelius (1611--1687) oli viimeinen tähtiluettelon laatija, joka ei käyttänyt optisia apuvälineitä tähtien paikkojen mittaamiseen. Heveliuksen 1687 ilmestynyt tähtikartasto Firmamentum Sobiescianum oli myös viimeinen menneen ajan edustaja: kuten vanhat pallokartat, se esitti tähtitaivaan peilikuvana, ikäänkuin ulkopuolelta nähtynä. Myös muutamia Heveliuksen kartastoonsa lisäämiä tähdistöjä on jäänyt käyttöön.
Ranskalainen Nicolas Louis de Lacaille (1713--1762) opiskeli ensin teologiaa ja toimi myöhemmin matematiikan professorina. Lacaille matkusti 1751 Etelä-Afrikkaan mittaamaan Kuun parallaksia. Samalla hän myös havaitsi ja luetteloi eteläisen taivaan tähtiä. Vuonna 1763 ilmestyi hänen laatimansa luettelo Coelum Australe Stelliferum. Lacaille nimesi monia etelätaivaan tähdistöjä, joille hän antoi erityisesti uuden ajan keksintöjen nimiä kuten Kompassi, Kaukoputki ja Mikroskooppi.
Myös saksalainen 1600-luvun alkupuolella elänyt Jakob Bartsch (joka oli myös Keplerin apulainen ja vävy) ja ranskalainen Augustin Royer mainitaan joidenkin tähdistöjen nimeäjiksi. Heidän osuutensa on tosin hieman epäselvä, sillä kyseisistä tähdistöistä on vanhempiakin viitteitä.
Tilanne kävi sekavaksi, kun karttojen laatijat lisäilivät taivaalle omia tähdistöjään. Tähdistöt määräytyivät lähinnä taivaalle piirrettyjen mytologisten olentojen ja muiden kuvioiden mukaan, mutta mitään yksikäsitteisiä rajoja niillä ei ollut. Vasta 1920 Kansainvälinen tähtitieteellinen unioni IAU määritteli taivaanpallon nykyisen virallisen jaon 88 tähdistöön.
Tähdistöjen rajat kiinnitettiin vuoden 1875 koordinaatistoon. Siinä rajat kulkivat pitkin vakiorektaskension ja -deklinaation viivoja. Maapallon pyörimisakselin kiertymisen eli prekession vuoksi nykyinen koordinaatisto poikkeaa jo selvästi vuoden 1875 koordinaatistosta. Kuten kartoista näkyy, tähdistöjen rajat ovat selvästi vinossa koordinaattiviivoihin nähden. Tähtien suhteen rajat kuitenkin pysyvät paikoillaan.
Erikieliset vastineet
| constellation | englanti (English) |
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 5.11.2024: Tähtitiede:tähdistö. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Tähtitiede:tähdistö.)