Oikeustiede:ortodoksinen kirkkokunta/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Suurin osa ortodoksisista paikalliskirkoista sijaitsee entisen Neuvostoliiton alueella, Kreikassa, Kyproksella, Romaniassa, Balkanin niemimaalla, Lähi-idässä ja Egyptissä. Lisäksi merkittävä määrä ortodoksikristittyjä elää vähemmistönä entisillä idän kirkon vaikutusalueilla, kuten Puolassa, Tshekin tasavallassa ja Slovakiassa sekä "diasporassa", eritoten länsimaissa ja Etelä-Amerikassa. Ortodokseja on nykyään arviolta 270 miljoonaa.

Ortodoksisella kirkolla tarkoitetaan hallinnollisesti itsenäisiä, mutta opillisesti yhtenäisiä bysanttilaista jumalanpalvelusriitusta noudattavia kirkkoja. Idän ja lännen kirkkojen jakaantuminen tapahtui vuoden 1054 jälkeisten opillisten ja poliittisten kiistelyjen seurauksena.

Suomen ortodoksisen kirkon juuret ovat bysanttilaisessa kulttuurissa ja Venäjän ortodoksisessa kirkossa. Suomen itsenäistyttyä ortodoksisen kirkkokunnan asema järjestettiin uskonnonvapauslaissa (267/1922) sekä erityisellä asetuksella ja vuonna 1969 ortodoksisesta kirkkokunnasta annetulla lailla (521/1969). Tämä laki korvattiin vuonna 2006 ortodoksisesta kirkosta annetulla lailla (985/2006). Kirkkokunnan nimitys muuttui siten vuoden 2006 lakimuutoksessa kirkoksi.

Suomen ortodoksisen kirkon perinteestä ja yhteydestä ekumeeniseen patriarkaattiin on voimassa olevassa laissa todettu Suomen ortodoksisen kirkon perustuvan Raamatun, perimätiedon, ortodoksisen kirkon dogmien, kanonien ja muiden kirkollisten sääntöjen varaan. Kanoneja kutsutaan usein kirkon laeiksi, jollaisia ne eräässä mielessä ovat, sillä ne antavat perustan ortodoksisen kirkon hallinnolle. Historian aikana kirkon hallintoa on kuitenkin usein hoidettu maallisen lainsäädännön avulla, silloin kun se ei ole ollut ristiriidassa kirkon omien periaatteiden kanssa.

Ortodoksinen kirkko muodostaa Suomen valtakunnan alueella paikalliskirkkona toimivan arkkipiispakunnan. Kirkko on kanonisessa yhteydessä Konstantinopolin apostoliseen ja patriarkaaliseen ekumeeniseen istuimeen sillä tavalla kuin ekumeenisen patriarkan 6 päivänä heinäkuuta 1923 tekemässä päätöksessä on ilmaistu.

Jo vuoden 1919 hallitusmuodon 83 §:ssä oli välillisesti vahvistettuna ortodoksisen kirkkokunnan erityisasema: "Muista ennestään olevista uskonnollisista yhdyskunnista on voimassa, mitä niistä on säädetty tai säädetään". Hakkilan vuoden 1939 Suomen tasavallan perustuslait -teoksen mukaan "Suomen kreikkalaiskatolisten seurakuntain olot ovat järjestetyt osaksi hallinnollisilla säännöksillä, joista tärkeimmät sisältyvät 26.11.1918 ja 14.1.1925 annettuihin asetuksiin, osaksi sanotun kirkon omalla kirkollisella lainsäädännöllä."

Nykyinen laki ortodoksisesta kirkosta (985/2006) on laaja (12 lukua) ja sen säännökset ovat yksityiskohtaisia. Laki sisältää säännökset mm. kirkon yhteisestä hallinnosta sekä seurakunnista ja niiden hallinnosta.

Verrattuna evankelis-luterilaisen kirkon kirkkolakiin on säätämisprosessi erilainen. Vuoden 2000 perustuslain 76 §:n mukaan kirkkolaissa säädetään evankelis-luterilaisen kirkon järjestysmuodosta ja hallinnosta. Kirkkolain säätämisessä kirkolla on kirkkolain 2 luvun 2 §:n mukaan "yksinoikeus ehdottaa kirkkolakia kaikesta, mikä koskee ainoastaan kirkon omia asioita, sekä kirkkolain muuttamista ja kumoamista." Vaikkei ortodoksisella kirkolla ole samanlaista perustuslakiin perustuvaa lainsäädäntöautonomiaa, on sitä koskevia lakeja säädettäessä kirkon toivomuksia käytännössä otettu huomioon.

Ortodoksisella kirkolla on veronkanto-oikeus. Seurakuntien toiminta rahoitetaan pääosin kirkollisverolla, joka kerätään valtion veronkannon yhteydessä seurakuntavaltuuston määräämän veroprosentin mukaan. Kirkon taloudesta laissa ortodoksisesta kirkosta säädetään, että jokainen seurakunta ja luostari suorittavat tuloverolain (1535/1992) mukaisesta pääomatulostaan kirkolliskokouksen vahvistaman osuuden. Valtion talousarvio sisältää ortodoksisen kirkon keskus- ja hiippakuntahallinnon menoja.

Kirkon yhteisestä hallinnosta ja varojen käytöstä päättää vuosittain kokoontuva kirkolliskokous, joka myös valitsee piispat. Kirkolliskokouksen päätökset toimeenpanee kirkollishallitus, joka myös valmistelee asioita kirkolliskokouksen päätettäväksi. Piispainkokous tekee päätöksiä kanonisissa ja opillisissa kysymyksissä.