Oikeustiede:omaisuudensuoja/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Omaisuuden suoja ihmisoikeutena. Eri maiden yhteiskunta- ja talousjärjestelmät poikkeavat toisistaan ja niiden taloudellinen kehitys on erilaista. On ymmärrettävää, että tarpeesta suojata yksityistä omaisuutta ei ole helppoa saavuttaa yhteisymmärrystä yleisissä ihmisoikeussopimuksissa. Suomen kannalta tärkeimmässä ihmisoikeussopimuksessa, Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimuksessa (1950), ei ole säännöstä omaisuudensuojasta. Sopimuksen ensimmäisessä lisäpöytäkirjassa (1952) kuitenkin turvataan jokaiselle ihmisoikeutena oikeus nauttia rauhassa omaisuudestaan. Suomi on ihmisoikeussopimukseen liittyessään hyväksynyt mm. tämän lisäpöytäkirjan.
Tarkastelun rajaus. Seuraavassa ei tarkastella omaisuuden ihmisoikeussopimusten järjestelmässä tai myöskään Euroopan unionin normijärjestelmässä saamaa suojaa, vaan rajoitutaan tarkastelemaan omaisuuden suojaa vain perustuslaissa järjestettynä perusoikeutena. Osasyynä tähän on myös se, että omaisuuden perusoikeutena saama suoja ulottuu Suomessa yleensä vähintään yhtä pitkälle, ellei pitemmälle kuin omaisuuden Suomea velvoittavissa kansainvälisissä normijärjestelmissä saama suoja.
Suomalainen oikeuskehitys. Itsenäistymistä edeltävissä perustuslaeissa ei ollut varsinaisia perusoikeussäännöksiä. Eräät omaisuudensuojan piiriin nyt luettavat etuudet saivat kuitenkin perustuslaintasoiseksi katsottavaa suojaa jo itsenäistymistä edeltävässä valtiokäytännössä. Tämä liittyi erityisesti ns. saavutettujen oikeuksien suojaan ja säätyerioikeuksiin. Vuoden 1919 Hallitusmuodon perusoikeuslukuun otettiin omaisuudensuojasta säännös, jonka mukaan kansalainen oli lain mukaan "turvattu" mm. "omaisuuden puolesta" ja lisäksi säännös "Omaisuuden pakkolunastuksesta yleiseen tarpeeseen täyttä korvausta vastaan säädetään lailla". Vuoden 1995 perusoikeusuudistuksessa kirjoitettiin omaisuudensuojan yleissäännös muotoon "jokaisen omaisuus on turvattu" ja säilytettiin pakkolunastusta koskeva säännös ennallaan. Vuonna 2000 voimaan tulleessa uudessa perustuslaissa pysytettiin nämä sanamuodot. Vuoden 1995 uudistus merkitsi periaatteessa merkittävää muutosta siinä, että perusoikeudet eivät enää koskeneet vain kansalaisia, vaan ne koskivat "jokaista", siis kaikkia Suomen oikeudenkäyttöpiirissä olevia. Omaisuudensuojan sisällön osalta voidaan kuitenkin sanoa, että nykyinen säätely perustuslaissa on asiallisesti sama kuin vuoden 1919 Hallitusmuodossa.
Perusoikeussäännökset velvoittivat myös tuomioistuimia ja muita viranomaisia niiden toiminnassa. Suomalaisessa valtiokäytännössä perusoikeudet ovat kuitenkin saaneet tärkeää ja näkyvää merkitystä erityisesti lakien säätämisessä, siis säädettäessä lakeja, jotka konkretisoivat perusoikeuden sisältöä ja joiden soveltamisessa sitten viime kädessä määräytyy perusoikeuden käytännön merkitys yksilölle. Tämä perusoikeusnormin merkityksen painottuminen juuri lainsäätämismenettelyyn on erityisen selvää omaisuudensuojasäännöksen kohdalla. Keskeinen asema perustuslain säännösten tulkinnassa eduskunnassa on perustuslakivaliokunnalla.
Tulkintakäytännön merkitys. Jo omaisuuden perustuslainturvaa koskevan yleissäännöksen väljyydestä – "omaisuus on turvattu" – nähdään, että suojan konkreettinen sisältö jää oleellisessa määrin määräytymään käytännössä. Ensi sijassa on kysymys juuri perustuslakivaliokunnan tulkintakäytännöstä. Tähän – runsaaseen – käytäntöön ei tässä voida mennä, mutta joitakin yleisiä piirteitä omaisuudensuojanormille muotoutuneesta sisällöstä on kuitenkin syytä esittää. Seuraavassa tarkastellaan lyhyesti, keiden omaisuutta suojataan, mitä omaisuutta suojataan ja miltä omaisuutta suojataan sekä esitetään joitakin havaintoja pakkolunastussäännöstöstä.
Suojaa saavat tahot. Edellä on jo viitattu siihen, että perusoikeuksien suoja koskee kaikkia Suomen oikeudenkäyttöpiirissä olevia kansalaisuudesta riippumatta. Perusoikeussäännösten lähtökohtana on kuitenkin se, että kysymys on luonnollisten henkilöiden, ei esimerkiksi yhtiöiden tai yhdistysten, saamasta suojasta. Myös omaisuuden perusoikeussuoja koskee ensisijaisesti ja selvänä vain yksilöitä, luonnollisia henkilöitä. Käytännössä on kuitenkin lähdetty siitä, että myös oikeushenkilöiden omaisuus voi joissain rajoissa saada perusoikeussuojaa. Tätä on voitu tapauksittain perustella sillä, että oikeushenkilön takana on luonnollisia henkilöitä esimerkiksi osakeyhtiön osakkaina ja oikeushenkilön omaisuuteen puuttuminen saattaa tämän vuoksi merkitä myös ko. luonnollisten henkilöiden taloudellisiin etuihin puuttumista. Selvää on toisaalta ollut, että omaisuuden näin saama perusoikeussuoja voi koskea vain yksityisoikeudellisten, ei sen sijaan julkisoikeudellisten oikeushenkilöiden omaisuutta. Siten esimerkiksi kuntien tai Kansaneläkelaitoksen omaisuudelle ei voi tulla suojaa perusoikeussäännöksestä.
Omaisuuden käsite. Omaisuuden ala perusoikeussäännöksessä on huomattavasti laajempi kuin olisi vain pelkkä omistusoikeus, Perustuslakivaliokunnan tulkintalähtökohtia voidaan yksinkertaisten kuvata niin, että suojaa nauttivat kaikki yksilön taloudelliset edut, jotka ovat konkreettisia ja juridisin termein kuvattavissa. Suojaa saavat siten mm. omistusoikeudet, panttioikeudet, vuokra- ja käyttöoikeudet, nautintaoikeudet, erilaiset immateriaalioikeudet, yksityisoikeudellisiin sopimuksiin perustuvat saatavat, korvaukset ja muut taloudelliset edut sekä lainvoimaisiin viranomaisratkaisuihin perustuvat taloudelliset edut. Valiokunnan yleistä lähtökohtaa voidaan kuvata niinkin, että valiokunta ei ole sitoutunut siihen, miten jotakin oikeutta arvioidaan yksityisoikeuden piirissä tai siihen, onko kyseessä etu, jota voidaan puolustaa tuomioistuimessa, vaan suojaa on haluttu antaa ylipäätään yksilön kannalta merkittäville taloudellisille eduille tai asetelmille.
Vähäiset ja pitkälle menevät puuttumis- ja rajoitustoimet. Perusoikeussäännöksessä käytetty ilmaus "turvattu" osoittaa oikeastaan vain perustuslainsäätäjän yleistä suhtautumista, mutta ei sano juuri mitään siitä, miltä kaikelta säännöksessä tarkoitettu omaisuus sitten on suojattu/turvattu. Perustuslakivaliokunnan käytännön tässä kohden osoittamista periaatteista voidaan mainita seuraavaa. Vähäisiksi katsotut puuttumiset omaisuuteen, sen käyttämismahdollisuuksiin, voidaan toteuttaa tavallisella lailla. Monissa laeissa on itse asiassa säännöksiä, jotka voivat rajoittaa omaisuuden haltijan mahdollisuutta vapaasti käyttää omaisuutta tai merkitä toisille annettua mahdollisuutta omaisuuden jonkinlaiseen käyttämiseen. Jotta laki voidaan katsoa perustuslainvastaiseksi, vaaditaan että omaisuuteen puuttuminen on pitkälle menevää, ts. että säädettävillä rajoituksilla on tuntuva taloudellinen merkitys ko. omaisuuden haltijalle. Arvosteltu, mutta silti perustuslakivaliokunnan käytäntöjä kuvaava kriteeri on ollut se, että toimenpide, joka ei ole ristiriidassa omaisuuden normaalin, kohtuullisen ja järkevän käyttämisen kanssa, voidaan toteuttaa tavallisella lailla.
Pakkolunastus. Pakkolunastusta koskeva muotoilu on, kuten edellä on viitattu, vuodesta 1919 alkaen muuttumattomana sisältynyt omaisuudensuojaa koskevaan perusoikeussäännökseen. Pakkolunastussäännös voidaan ymmärtää omaisuuden yleistä perustuslainsuojaa lieventäväksi valtuussäännökseksi sikäli, että siinä sallitaan pakkolunastuksen järjestäminen tavallisella lailla, kun kaksi ehtoa yhtaikaa täyttyy: lunastus tapahtuu yleiseen tarpeeseen ja siitä maksetaan täysi korvaus. Toisaalta säännöksen voidaan ajatella lujittavan omaisuudensuojaa sikäli, että siihen sisältyy konkreettinen e contrario päätelmä: kaikki sellainen omaisuuden poisottaminen, joka ei tapahdu yleiseen tarpeeseen täyttä korvausta vastaan, edellyttää perustuslainsäätämisjärjestyksen käyttämistä. Yleisen tarpeen edellytyksen täyttyminen jää kussakin tapauksessa erikseen harkittavaksi. Merkittävää on, että yleinen tarve ei tässä edellytä julkista tarvetta, vaan lunastus saattaa olla mahdollista myös yksityisen lunastuksensaajan, esimerkiksi voimalaitosyhtiön hyväksi. Täyden korvauksen vaatimuksen tulkinnassa on vanhan pakkolunastuslainsäädännön pohjalta ollut lähtökohtana korkein käypä hinta. Pakkolunastus tulee useimmiten esille kiinteän omaisuuden lunastamisena, mutta se voi koskea myös kiinteistöön kohdistuvia erilaisia käyttö-, rasite- ja irrottamisoikeuksia ja voi periaatteessa ulottua myös irtaimen esineen lunastamiseen.
Kirjoittaja: Mikael Hidén