Oikeustiede:oikeussemiotiikka/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Teoreettinen tausta. Semiotiikka (tai semiologia) tarkoittaa yleistä viestintämerkkien, merkkijärjestelmien ja merkityksien tutkimusta. Semiotiikan perustajana mainitaan usein sveitsiläinen kielitieteilijä Ferdinand de Saussure (1871- 1913), joka vasta hahmotteli uuden tieteen ääriviivoja. Saussuren mukaan semiotiikan tuli tutkia kaikkia merkkejä yhteiskunnassa. Kieli ahtaasti tulkittuna on vain yksi merkkijärjestelmä.

Vastaavasti oikeussemiotiikka tutkii oikeudellisia ilmiöitä merkkeinä sekä tapaa, jolla merkkien merkitys muodostuu. Merkkeinä oikeusnormien merkitys voi muodostua vain suhteessa toisiin merkkeihin, ja siksi oikeussemiotiikka kohdistaakin huomionsa usein oikeusnormeihin osana suurempaa merkkijärjestelmää. Oikeussemiotiikassa voidaan puhua kolmesta toisistaan erottuvasta koulukunnasta: peircelaisesta (Charles Sanders Peirce, 1839-1914), greimasilaisesta (A.J. Greimas, 1917-1992) ja strukturalistisesta (Saussure; Claude Lévi-Strauss, 1908-2009).

Strukturalismi. Saussurelainen strukturalistinen semiotiikka erottaa toisistaan vastakohtapareista muodostuvan muodollisen kielen (langue) ja valinnoissa ja käytännöissä aineellistuvan puheen (parole). Kieli on aikakäsitykseltään synkroninen eli samanaikainen ja rakenteeltaan muodollinen järjestelmä. Puhe taas on kielen järjestelmään perustuva tapahtuma, jossa aikakäsitys on diakroninen eli historiallinen. Kielen ja puheen keskinäinen riippuvuus näkyy siinä, että puhe voidaan aina palauttaa kielen järjestelmällisiin lakeihin. Vastaavasti kielen lait muodostuvat ja muuttavat muotoaan puheessa.

Ranskalainen oikeussosiologi André Jean Arnaud on pyrkinyt hahmottelemaan strukturalistista oikeuden tutkimusta. Hänen mukaansa oikeusdogmaattisessa lainopissa teksti irrotetaan empiirisistä juuristaan ja poliittisista yhteyksistään. Oikeussosiologia taas ymmärtää oikeuden vain yhteydessä sitä ohjaaviin taloudellisiin ja yhteiskunnallisiin tekijöihin.

Arnaud kuvaa omaa lähestymistapaansa strukturalistiseksi. Oikeudellisia tekstejä on tutkittava järjestelminä (ks. oikeusjärjestelmä), mutta tarkastelijan on oltava tietoinen tekstin taustalla olevista yhteiskunnallisista käytännöistä. Arnaud pyrkii rakentamaan strukturalistisen mallin järjestelmän tiedostamattomasta perustasta.

Arnaud omaksuu käsitteensä ja menetelmälliset välineensä saussurelaisesta kielitieteestä. Strukturalisti on kommunikatiivisten sanomien salattujen merkitysten avaaja. Tällaista lähestymistapaa Arnaud kutsuu kommunikaation semiotiikaksi. On myös mahdollista, että merkin ja merkityksen muodostumisen välillä on repeämä. Oikeudellinen teksti ei siten pyrkisikään siihen, mihin tekstin tavanomainen tulkinta viittaa. Merkityksen muodostumisen semiotiikaksi kutsuttu lähestymistapa ei hyväksy merkkien annettuja merkityksiä vaan analysoi merkityksen muodostumisen tapoja tutkimalla merkin suhteita toisiin merkkeihin eli indeksejä. Merkittävä indeksi saattaa löytyä myös analysoitavan aineiston ulkopuolelta.

Arnaud erottaa toisistaan kaksi eri analyysimuotoa. Mikrotasolla voidaan analysoida normin muodostavaa aineistoa tai normatiivisten merkkien kokoelmaa. Makrotasolla voidaan puolestaan tutkia oikeusinstituutioiden muodostamia kokonaisuuksia edellyttäen, että tutkittava ajanjakso on ennalta määrätty.

Jälkistrukturalismi. Strukturalistiseen ajatteluun sisältyy ajatus muodoksi pelkistettävästä kielestä. Toisaalta kaikkeen tekstiin kätkeytyy retorisia ulottuvuuksia. Nämä estävät tekstin pelkistämisen puhtaaseen teoriaan, metodiin, malliin tai järjestelmään (ks. oikeusretoriikka). Pelkistys kyllä onnistuu, mutta se tuottaa aina jotakin muuta kuin alkuperäisen mallin, joko enemmän tai vähemmän.

Greimasilaisen semiotiikan edustama formalismi pyrkii juuri retoriikan alistamiseen järjestelmän logiikalle. Sen mukaan erilaiset kielet - myös oikeuden kieli - voidaan sovittaa ongelmitta yhtäläisyyksien perusteella kodifioituun rakenteeseen ja muotoon jolloin logiikka sanelisi ajatuksen ja havainnon perusrakenteet. Greimasin malli on hyväksyttävissä vain, jos retoriikka suostuu perinteiseen alistettuun asemaansa kielioppiin ja logiikkaan nähden.

Jälkistrukturalistien mukaan kieltä ei kuitenkaan voida alistaa järjestelmän loogisille ja kieliopillisille laeille. Kieli tuottaa aina merkityksiä ja viitteitä, joita ei voida sitoa loogisesti yhteen tai sovittaa puhtaaseen muotoon. Siksi myös kielen muodostamaa kokonaisuutta on mahdotonta sitoa selvästi rajattuihin kieliopillisiin sääntöihin - toisin kuin esimerkiksi greimasilainen semiotiikka pyrkii tekemään. Greimasin työn ansiot ovat jälkistrukturalistien mukaan siinä, että teoria paljastaa omat puutteensa ja epätarkkuutensa eli juuri ne asiat, joita se ei voi omien lähtökohtiensa vuoksi tunnustaa. Tekstin kieliopillisen pelkistämisen jälkeen luettavana on yhä epävarma jäänne, joka olisi kyettävä tulkitsemaan - mutta jota ei voida tulkita - kieliopillisesta järjestelmästä käsin.