Oikeustiede:lakimiespersoonallisuus/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Historiallinen tausta. Lainopillinen tutkinto oli Suomessa pitkään keskeinen virkatutkinto, joka avasi tien yhteiskunnan johtopaikoille. Vanha lainopillinen tiedekunta oli koulutuskeskus, jonka antama tutkintotodistus oli välttämätön niin ylimpien tuomioistuinten puheenjohtajille kuin – käytännössä – tasavallan presidenteille. Toisaalta Suomen poliittinen vastarinta, joka muuttui itsenäisyystaisteluksi, käytiin yllättävässä määrin tuomioistuimissa. Etenkin ensimmäisen sortokauden aikana Venäjän alamaisen sakottaminen luvattomasta kulkukaupasta saattoi muuttua ensimmäisen luokan poliittiseksi kysymykseksi.

Suurmiesjuristit. Edellä mainituista syistä useissa 1800-luvun ja 1900-luvun alun suomalaisissa juristeissa on kansallissankarin patinaa.

Kansakunnan kollektiiviseen muistiin kuuluu – historiallisesti jokseenkin perusteeton – kuva maaherra Wibeliuksesta virkapöytänsä takana opettamassa rikosoikeuden yleisiä periaatteita hallintovirkamiehenä sivistyneelle balttilaiselle aatelismiehelle. Vastaava mielikuva liittyy kansanmies Ukko Pekkaan, joka vietiin suoraan tuomarinpöydän takaa Siperiaan. Maaherra-taulu on tänäkin päivänä lukemattomien oikeuspaikkojen ja toimistojen koriste, alkujaan laillisuustaistelun symboli siinä kuin Eetu Iston "Hyökkäys", myöhemmin legalismin ikoni. Ukko Pekka – Pehr Evind Svinhufvud – oli kuitenkin aatelismies, poliitikko ja entinen prokuraattori (oikeuskansleri). Toisaalta häneen henkilöityivät Turun hovioikeuden pahat sisäiset riitaisuudet vuonna 1906. Kihlakunnantuomaria Svinhufvudissa oli todellisuudessa sangen vähän, eikä hän hoitanut virkaansa vuosisadan alkuvuosikymmeninä kuin satunnaisesti.

On mielenkiintoista, että juristit Juho Kusti Paasikivi ja Risto Ryti – Urho Kekkosesta puhumattakaan – eivät kansakunnan muistissa profiloidu lainkaan lakimiehiksi, vaikka kaksi heistä oli peräti oikeustieteen tohtoreita. Tämä johtunee siitä, että kaikkien kolmen juristinura jäi hyvin lyhyeksi. Ryti tosin ehti olla yksi maan arvostetuimmista asianajajista jo alle 30-vuotiaana, mutta siirtyi pian pankkimaailmaan.

Etevät tuomarit. Suomessa tuomarit eivät juuri ole saaneet nimeä ammattipiirien ulkopuolella. Tämä on paradoksaalista, koska Suomessa on ammatillisesti erittäin korkeatasoinen tuomarikunta. Mainittakoon vain korkeimman oikeuden tuomarit August ja Gunnar Nybergh, F. Pehkonen ja Martti Miettinen. Tuomioistuinlaitoksen eristyneisyyden vuoksi nämä henkilöt eivät ole tunnettuja edes kaikkien lakimiesten keskuudessa.

Merkittävät asianajajat. Suomen asianajajakunnan keskeiset nimet, kuten Lars Hornborg ja Heikki Borenius (vanhempi), ovat suurelle yleisölle tuntemattomia. Harva tietää edes heidän panoksestaan historiallisesti merkittävissä yhteyksissä. He olivat mukana organisoimassa uusien vallanpitäjien ulottumattomiin suojeluskuntien ja muiden vuonna 1944 lakkautettujen maanpuolustusjärjestöjen omaisuuden. Myös vanhan Pietarin ja Viipurin asianajajakunta on painunut unohduksiin, koska historiikit puuttuvat. Joku voi tosin muistaa, että pääministeri Antti Hackzell oli toiminut Pietarissa asianajajana – mutta siinä kaikki.

Kansallisten traumojen vaikutus. Merkittävien suomalaisten lakimiesten historiattomuus liittynee ikäviin kansallisiin muistoihin. Suuri osa merkittävissä tehtävissä toimineista lakimiehistä leimattiin aiheettomasti "bobrikoffareiksi". Tästä syystä jopa eräät entiset senaatin oikeusosaston jäsenet joutuivat elättämään itseään vuosikymmeniä satunnaisilla toimeksiannoilla.

Niin ikään vuoden 1918 valtiorikosoikeuksista aiheutui lakimieskunnalle pitkäaikainen trauma. Vaikka valtiorikosoikeuksia on selvitetty historiantutkimuksessa, niiden merkitys lienee jäänyt pohjia myöten käsittämättä. Näiden erikoistuomioistuinten toiminta sivusi koko lakimieskuntaa, ja monille tuomareille jäi asiasta elinikäinen moraalinen vamma.

Lakimieskuntaa koskeva tiedonpuute. Lakimiehet ovat kirjoittaneet silmiinpistävän harvoin muistelmia. Myös tietomme virastojen ja tuomioistuinten arkipäivästä ja normaalirutiineista ovat yllättävän aukollisia. Poikkeus säännöstä on Harry Brotheruksen teos Peitsi menneen puolesta (1965). Se sisältää eloisan kuvauksen auskultoinnista vapaussodan aikana ja kirjoittajan toiminnasta korkeimman oikeuden esittelijänä itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina. On syytä arvella, että Suomesta on jälleen tulossa eräänlainen juristivaltio. Siksi on sääli ja vahinko, että juristiprofession tausta on niin huonosti tunnettu.