Oikeustiede:kuuluisa oikeudenkäynti/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Dreyfusin oikeudenkäynti. Vuonna 1894 Ranskassa tuli vireille rikosoikeudenkäynti, jossa Dreyfus-niminen upseeri tuomittiin Pirunsaarelle vakoilusta Saksan hyväksi. Hänet armahdettiin viisi vuotta myöhemmin, ja uudessa oikeudenkäynnissä 1906 kaikki syytteet häntä vastaan hylättiin. Jutun todisteet olivat tekaistut, eikä niitä esitetty syytetylle, koska niiden väitettiin olevan valtion ulkoisen turvallisuuden kannalta arkaluonteisia. On mahdollista, että "musta laatikko", jolle on löydetty käyttöä jopa oikeustieteen formaaleissa teorioissa kuvattaessa sisällöltään tuntematonta tai yhdentekevää yksityiskohtaa ilmiöiden ketjusta, on tästä Dreyfus-jutusta peräisin oleva käsite.

Oikeudenkäynnissä purkautuivat ranskalaisen yhteiskunnan sisäiset jännitteet. Tuon rikosjutun ympärillä ja sen johdosta esitettiin ne mielipiteet, joiden kautta Ranska määritti vanhoillisuuden ja vapaamielisyyden rajan. Poliittisesti uusien voimien hyökkäystä johti Clemenceau. Samassa yhteydessä määritteli itsensä uusi valtiomahti, intellektuellit, johon kuului muun muassa lehtimiehiä ja kirjailijoita, kuten Zola ja Proust. Jutun päättyessä armeija oli joutunut häpeään väärän lojaaliutensa takia ja kirkko erotettiin valtiosta.

Muut poliittisluonteiset oikeudenkäynnit. Eräs maailmanhistorian käännekohtia oli Sokrateen tuomio, jota mm. Ksenofon on kuvannut (Sokrateen puolustuspuhe). Myös nykyaikana oikeudenkäynnin malli on sangen tunnettu ja paljon käytetty. Esimerkiksi Stalinin näytösoikeudenkäynnit 1930-luvun Neuvostoliitossa panivat lojaalisten kannattajien uskon koetukselle, ja Stalinin kuolemaan asti kansandemokratioissa puoluemiehiä tuomittiin kuolemaan nationalismista.

Toisentyyppinen oli Kiinassa ns. neljän koplan oikeudenkäynti, jossa Mao Zedongin seuraajat tuomittiin 1981-1982 ankariin rangaistuksiin. Vuonna 1999 alkoi poikkeuksellisen näkyvä poliittinen oikeudenkäynti: Yhdysvaltain presidentin Bill Clintonin virkasyyteasia.

Uskonnollis-poliittiset oikeudenkäynnit. Kaikkien aikojen kuuluisin lienee oikeudenkäynti, jossa Jeesus Nasaretilainen tuomittiin tekaistun syytteen nojalla kuolemaan. Kertomus tästä oikeudenkäynnistä tuo puolueellisuudestaan huolimatta hätkähdyttävästi esiin roomalaisen tuomarin pyrkimyksen aineelliseen totuuteen ja myös eri elinten kompetenssi- ja suvereniteettiongelmat: roomalainen prokonsuli vai paikallinen ruhtinas Herodes? Myöhempien, uskontoa sivuavien suurten oikeudenkäyntien sarja on surullisen pitkä: Jan Hus, Savonarola, Luther Wormsin valtiopäivillä ja niin edelleen – aina Kalajoen käräjiin 1838-1839, joilla syytettiin Suomen heränneitä. Oma lukunsa ovat taikauskon inspiroimat noitaoikeudenkäynnit, jotka paradoksaalisesti kehittivät rikosoikeutta, kun aikanaan käsitettiin, millaiset lausumat eivät käy todisteista.

Suomi. Suomessa sotasyyllisyysoikeudenkäynti oli rauhansopimuksen täytäntöönpanoon liittyvä operaatio, jonka kytkentä lainkäyttöön oli tunnetusti sangen etäinen. Ehkä sen vuoksi se – sen paremmin kuin asekätkentäjuttukaan – ei muodostunut samalla tavalla vedenjakajaksi kuin eräät myöhemmät, asiallisesti paljon vaatimattomammat oikeusjutut. Myös vuoden 1918 tapahtumien jälkiselvittely valtiorikosoikeuksissa lienee käsitetty sotatoimien jatkeeksi, kun taas sotien 1939 – 1944 kenttä- ja sotaoikeudet alkoivat herättää mielenkiintoa vasta 2000-luvulla. Arvioidaan, että runsaat 500 tuomioistuimen päätöksellä teloitettua olivat suureksi osaksi vihollisen lähettämiä tuhotyöntekijöitä, jollaisia kaikki sotaa käyvät maat kohtelivat samalla tavalla. Sotapelkuruudesta tuomittuja on tutkittu ja ratkaisuista on oltu eri mieltä. Muuan aikalainen oli sotatuomarina toiminut myöhempi hovioikeuden presidentti Paavo Alkio, joka tuo esiin lakimiesten ja upseerien käsitysten erot.

Sitä vastoin 1960-luvun nopeasti muuttunut ilmapiiri polarisoitui kirjailija Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäyntiin. Jutun lopputulos oli tyypillinen: kirjailija tuomittiin rangaistukseen, mutta rangaistusta ajaneet piirit – osittain samat, jotka olivat närkästyneet edellisellä vuosikymmenellä Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan johdosta - joutuivat syrjään yhteiskunnan valtavirrasta.

1990-luvulla oikeudenkäynnit näyttivät saaneen aiempaa keskeisemmän sijan tiedotusvälineissä. Juttu toisensa jälkeen nousi laajan keskustelun ja kiistelyn kohteeksi. Oikeuslaitoksen sanottiin menettäneen uskottavuuttaan. Oikeudenkäynti sai jälleen vuosituhantista, usein unohdettua ei-oikeudellista merkitystä kulttuurin kentässä. Ilmiö odottaa ymmärtäjiään ja selittäjiään. Yksi ilmeinen kehityslinja on amerikkalainen "tartunta". Siellä jokin "apinaoikeudenkäynti" eli virkasyyte darwinilaista kehitysoppia selvittänyttä opettajaa vastaan ja sitten taas osavaltion harjoittaman rotuerottelun selvittely tuomioistuimessa olivat käännekohtia – kuten tavallaan myös kylmän sodan alkuvaiheen oikeudenkäynnit eräitä vakoilusta epäiltyjä vastaan.