Oikeustiede:kihlalapsi/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Tausta. Kihlalapsiaseman oikeudellinen merkitys juontaa juurensa perinnäisestä ajattelusta, jonka mukaan vanhempien siviilisääty määrää lapsen oikeudet. Kihlakumppanit on katsottu "lähes aviopariksi", ja isyys on näissä tapauksissa useimmiten ilmeinen. Siksi kihlalapsilla on eri kulttuureissa ollut verrattain edullinen sukuasema tavallisiin au-lapsiin verrattuna. Näin oli myös Suomessa 1970-luvulle asti, ts. au-lapsilain (1922) voimassaoloaikana. Kihlalapsikanteen säädöspohjana olivat vuoden 1734 lain naimiskaaren säännökset ja avioliittolain (234/1929) voimaan tultua sen voimaanpanolaki. Vasta vuoden 1975 isyyslaki (700/1975) poisti erottelun.

Nykyinen oikeustila. Vuoden 1975 isyyslain voimaapanolaki (701/1975) rajoitti oikeutta tavallisen isyyskanteen nostamiseen tapauksissa, joissa lapsi on syntynyt ennen isyyslain voimaantuloa. Kanne tuli nostaa viiden vuoden kuluessa lain voimaantulosta. Tämä rajoitus oli taustana sille, että kihlalapsikanne katsottiin oikeuskäytännössä edelleen mahdolliseksi myös vuoden 1975 isyyslain voimaantulon jälkeen (KKO 1984 II 41). Yksittäisiä kihlalapsikanteita saattoikin esiintyä vielä 2000-luvun alussa (Gottberg 2013 s. 153). Isyyslain voimaanpanolain kannerajoitus joutui 2010-luvulla Euroopan ihmisoikeustuomioistuimen arvostelun kohteeksi. Arvostelun seurauksena vuoden 2015 isyyslaki (11/2015) salli isyyskanteen nostamisen aiemman isyyslain voimaanpanolaissa asetetusta rajoituksesta riippumatta, ja näin on asia myös vuoden 2022 vanhemmuuslaissa (775/2022). Tästä syystä kihlalapsikanteet ovat menettäneet pääasiallisen tarkoituksensa. On kuitenkin huomattava, että jos perinnönjaon yhteydessä nousee esille kysymys siitä, onko lapsi perintöön oikeutettu kihlalapsi, se voidaan tutkia tällöin esikysymyksenä. Sama koskee jaon moitetta tuomioistuimessa (Helin 2016, s. 201). Käytännössä kihlalapsiasemaan perustuvia vaatimuksia tuskin enää esiintyy 2020-luvulla.

Kirjoittaja: Heikki E. S. Mattila