Oikeustiede:käsitelainoppi/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

VARHAINEN KÄSITELAINOPPI

Puchtan filosofinen ohjelma. G. F. Puchta (1798–1846) muotoili Savignyn systeemi-idean käsitelainopin paradigmaksi. Taustalla oli idealistinen filosofia tietyin kantilaisin piirtein.

Systeeminyhteys. Oikeus ei Puchtan mukaan ole luonnonoikeutta, vaan inhimillisen tahdon tuote. Oikeusjärjestys ei kuitenkaan ole tahdonvaltainen, vaan vapauden edellyttämä järjestelmä. Tosin taitamaton lainsäädäntö voi luoda riitasointuja; terveessä yhteiskunnassa oikeusnormit kehittyvät orgaanisesti, ilman lainsäädäntöäkin. Oikeus muodostaa staattisen ja dynaamisen systeeminyhteyden, joka on tavallaan asioiden luonnon johdosta ennalta annettu (kuten von Linnén ehdottama kasvien ja eläinten luokitus). Määrätynlainen subjektiivinen oikeus on sijoitettava paikalleen tuossa järjestelmässä, jotta siihen liittyvät oikeusvaikutukset tulisivat oikein esitettyä, ja tämä edellyttää yleensä useampikertaista luokitusoperaatiota. Tausta-ajatuksena on se, että systeemiin on sisäänrakennettuna myös järkevän ja oikeudenmukaisen yhteiskunnan tavoitteiden järjestelmä, joka on johdonmukainen ja harmoninen. Kyseessä on idealistinen olettamus, joka johtuu edellä mainitusta perusolettamuksesta: oikeusjärjestelmä takaa inhimillisten elämänolojen moninaisesta eriarvoisuudesta huolimatta oikeussubjektien inhimillisen vapauden, joka kuuluu kaikille yhtäläisesti. Luonteenomainen periaate on tässä tasa-arvo epätasa-arvon hallitsemisella.

Sekä käsitelainopin varhais- että myöhäisvaihe korosti, että erilaisten hyötyjen ja haittojen suoranainen punninta ei ensinnäkään kuulunut juristien tehtäviin. Toiseksi tällainen punninta johti epäjohdonmukaisempiin tuloksiin kuin systeemin hyväksikäyttö, koska systeemi tavallaan ilmensi oikeuden teleologisuutta. Myöhäisvaiheessa tämän näkökohdan painotus kuitenkin lieveni.

MYÖHEMPI KÄSITELAINOPPI

Oikeuden ja oikeustieteen uustulkinta. Oikeusnormi miellettiin usein luonnon kausaalilain kanssa analogiseksi normiksi, joka yhdistää oikeustosiseikaston ja oikeusvaikutuksen niin kuin luonnonlaki yhdistää syyn ja seurauksen. Vastaavalla tavalla kuin luonnonlakien yhteydessä oli hyödytöntä harjoittaa metafyysistä pohdintaa siitä, mistä luonnonlait olivat peräisin tai mikä oli niiden tarkoitus, myöskään oikeustieteen tehtäviin ei kuulunut ottaa kantaa siihen "oikeusfilosofiseen" (nykytermein: oikeuspoliittiseen) kysymykseen, mitkä olivat olleet lainsäädännön tavoitteet. Oikeustiede oli autonominen tutkiessaan tieteellisesti oikeusnormeja ja niiden systematiikkaa; tieteellisyyden ehdot täyttyivät sillä, että tutkittiin oikeudellisia syy—seuraussuhteita.

Käsitejärjestelmän käsite. Myöhemmässä käsitelainopissa esiintyi sangen erilaisia mielipiteitä siitä, miten oikeusjärjestelmän käsite oli ymmärrettävä. Varhemmassa käsitelainopissa oli tavallaan edellytetty roomalaisperäinen systematiikka luonnolliseksi ja yleispäteväksi, mutta nyt alettiin myöntää, että käsitteitä käytettiin eri oikeusjärjestyksissä jossain määrin eri tavoin. Tosin katsottiin, että esimerkiksi omistusoikeuden käsitteellä on näistä vaihtelevista käyttötavoista huolimatta olemuksellinen ydin. Myöhempi kritiikki käsitelainopin "olemusajattelua" vastaan lähtikin juuri väitteestä, että tuo olemusydin oli perusteeton oletus. Myös käsitejärjestelmän yleispätevyys alettiin kiistää. Päinvastoin todettiin, että jokaisella oikeusjärjestyksellä on omanlaisensa systeeminyhteys, jonka pohjana on kielenkäytön ja sääntelyn johdonmukaisuus. Tämä ei kuitenkaan syntynyt itsestään, vaan oli tietoisen juridisen konstruktion tulos. Vaikka ajatus linnémäisestä käsiteluokittelusta hylättiin, pidettiin kiinni siitä, että konstruoitu oikeussysteemi ilmensi oikeudellisten käsitteiden välillä vallitsevia välttämättömiä asiayhteyksiä. Näin voitiin yhä väittää, että tieteellisesti suoritettu lain soveltaminen on objektiivista ja antaa tulokseksi yhden ainoan oikean ratkaisun.

KÄSITELAINOPPI JULKISOIKEUDESSA

Painotus yksityisoikeuteen. Historiallisen koulukunnan jalanjäljissä kulkenut käsitelainoppi oli kiinnostunut ennen muuta yksityisoikeuden systemaattisesta käsittelystä. Tämä on sikäli ymmärrettävää, että roomalaisetkin juristit olivat kehittäneet systeeminsä lähinnä vain yksityisoikeutta varten eivätkä olleet juuri kiinnostuneita esimerkiksi rikos- tai muun julkisoikeuden tieteellisestä tarkastelusta. Julkisoikeudessahan katsottiin kysymyksen olevan Rooman valtionedusta, eikä vielä 1800-luvun alkupuolen saksalaisessa doktriinissa tehty varsinaista eroa politiikan, valtio-oikeuden ja valtioteorian kesken – kuten ei myöskään hallinto-oikeuden ja "poliisiksi" kutsutun, tarkoituksenmukaisuuden hallitseman hallinto-opin kesken.

Gerberin ajattelu. Kun C. F. von Gerber (1823—1891) pyrki tuomaan oikeudellisen tarkastelutavan julkisoikeuteen, hän sovelsi käsitelainopin metodia ja tietyltä osin yksityisoikeudesta lainattua käsitteistöä. Hän ei kuitenkaan hyväksynyt historiallisen koulukunnan orgaanista kansa- ja valtio-käsitettä, vaan pyrki muodostamaan konstruktion, jossa valtion oikeudellisena perusteena ovat oikeusnormit, vaikka sen faktisena perusteena onkin kansa. Kansan tahto oli saanut ilmauksensa oikeusnormeissa, jotka olivat muodostaneet valtion "tahtoliitoksi".

KEHITYS SAKSAN ULKOPUOLELLA

Suomi. Käsitelainoppi levisi useisiin muihin maihin, mm. Suomeen, jossa R. A. Montgomerystä ja yleisemminkin 1860-luvulta lähtien alettiin ottaa vaikutteita saksalaisesta oikeudesta ja oikeustieteestä. Suomessa käsitelainoppi oli vallitseva oikeusdogmatiikan harjoittamistapa sadan vuoden ajan, kauan sen jälkeen, kun se oli jo väistynyt Saksassa.

Eurooppa. Oikeuspositivismi tuli vallitsevaksi Englannissa ja Ranskassa, mutta siellä korostettiin hieman eri piirteitä roomalaisen oikeuspositivismin jo muotoilemasta kolmesta peruspilarista, jotka olivat systemaattinen tulkinta, abstraktien oikeussääntöjen käyttö ja oikeustapausanalyysi.

Englannissa mm. J. Austinin edustama analyyttinen suunta korosti oikeustapausanalyysia ja oikeudellisen ratkaisunormin muotoilua. Ranskassa oli käytössä moderni laaja-alainen lakikodifikaatio Code Civil, ja siellä tukeuduttiin sen sääntöihin niin, että jotakuinkin kaikki tulkinnat uskottiin voitavan johtaa lakitekstistä. Tulkinta oli siis perin tekstipainotteista, ja siksi ranskalaista koulukuntaa kutsutaankin eksegeettiseksi. Samaan tapaan kuin käsitelainoppi oli torjunut suoran tukeutumisen luonnonoikeuteen tai tavoitteisiin, eksegeettinen koulukunta selitti, että laki on luonnonoikeuden positiivinen ilmenemismuoto. Vasta kaikkien muiden oikeuslähteiden vaietessa sopi turvautua luonnonoikeuden periaatteisiin. Kuitenkin se tapa, jolla sääntöjä käsiteltiin lainsäätäjän usein kuvitteellisen tahdon avulla tulkiten, muistuttaa konstruktiivisuudessaan käsitelainoppia. Kummallekin on itse asiassa ominaista oikeusperiaatteiden laaja-alainen käyttäminen, vaikka fasadiperusteluna on eksegeettisellä koulukunnalla lainsäätäjän tahto, käsitelainopilla systeemi-idea. Tämä yhtäläisyys ei ole suinkaan satunnainen, sillä myös Napoleonin kodifikaatiot rakentuivat roomalaiselle oikeudelle, joka käsitelainopille oli voimassa olevaa oikeutta: roomalaisessa oikeudessa oli metodisesti keskeistä juristien taito tasapainoilla abstraktin ja konkreetin, yksittäisen oikeusnormin ja yleisen säännön kesken.

KÄSITELAINOPIN VÄISTYMINEN

1800-luvun lopulle tultaessa Saksassa yksityisoikeuden kodifikaatiohankkeet olivat pitkällä: Bürgerliches Gesetzbuch säädettiin vuonna 1896, ja se tuli voimaan 1900. Sen myötä systeemi-idea menetti merkittävän osan tarpeellisuudestaan ja konstruktiivisesta luonteestaan. Jo ennen BGB:tä oli noussut kritiikkiä liian joustamattomaksi väitettyä käsitelainoppia vastaan. Katsottiin, että ei ollut syytä sivuuttaa tavoitteita, jotka viime kädessä ovat kaiken oikeuden takana. Keskeinen kritiikki esiintyy intressilainopin nimellä. Vastaavan suuntainen oli Ranskassa vuosisadan vaihteessa François Gényn kritiikki eksegeettistä koulukuntaa vastaan.

Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala