Oikeustiede:critical legal studies/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Mikä on critical legal studies? Yhdysvaltalainen Critical legal studies movement on 1970-luvulla syntynyt kriittinen lähestymistapa oikeuteen. Cls:n näkökulmaa voi kuvata juridiseksi itseinhoksi: se haluaa shokeerata sitä, minkä se itse määrittelee vallitsevaksi oikeudelliseksi ajatteluksi. Cls:lle on ominaista oikeuden sisäinen, kriittinen ja rakenteellinen tarkastelu. Cls on halunnut luonnehtia itseään verkostoksi tai asenteeksi, ei teoriaksi, ideologiaksi tai julistukseksi. Cls:lle keskeinen ominaispiirre onkin näkemyserojen runsaus ja niiden muuttuminen. Cls:n voi jakaa eri sukupolviin, koska sen piirissä on tarjolla suuri joukko erilaisia - osittain jopa yhteismitattomia - suuntauksia, jotka yhdessä ja erikseen tuottavat uusia näkökulmia oikeuteen.

Cls:n vastapooli: liberalismi. Cls:n keskeisenä projektina on pidetty sitä, että sen edustajat ovat pyrkineet identifioimaan valtaapitävän lainopin ja oikeusjärjestelmän rakenteelliset piirteet jonakin, mitä he kutsuvat sanalla liberalismi. Cls:n käsitteistössä liberalismilla tarkoitetaan pikemminkin älyllistä rakennelmaa tai käsitettä kuin historiallisesti muodostunutta sosiaalisten suhteiden systeemiä. Liberalisteiksi luokitellaan erilaisiin poliittisiin lähtökohtiin perustuvia oikeustieteellisiä koulukuntia. Niiden katsotaan jakavan tiettyjä perusasenteita, joiden rinnalla koulukuntien sinänsä todelliset erilaisuudet ovat merkityksettömiä. Cls:n määrittelemän liberalismin - ja siihen kuuluvien objektivismin ja formalismin- keskeiset ominaispiirteet ovat seuraavat: (1) Oikeus erotetaan muista sosiaalisen kontrollin muodoista (2) Oikeuden katsotaan olevan olemassa normeina, jotka määrittelevät itse oman soveltamisalansa. (3) Oikeudellisia normeja luonnehditaan objektiiviseksi ja legitiimiksi normatiiviseksi mekanismiksi. Muita normityyppejä pidetään subjektiivisina ja puolueellisina. (4) Kun oikeudellisia normeja sovelletaan oikeudenkäytössä, ne takaavat ratkaisujen ennustettavuuden. Cls:n mukaan liberaali oikeudellinen doktriini on järjestelmä, joka on täynnä sisäisiä vastakohtaisuuksia ja selvittämättömiä konflikteja. Liberalismi torjuu järjestelmällisesti näitä kontradiktioita, ja tuottaa alati uusia ajatusrakennelmia ja mekanismeja, joilla ristiriidat pyritään tukahduttamaan.

Liberalismin kritiikki. Cls:n mukaan liberalismi väittää, että yksilöiden ja yhteisön intressien välinen systemaattinen konflikti voidaan ratkaista proseduaalisen oikeudenmukaisuuden puitteissa ja objektiivisten oikeusnormien muodostaman mekanismin avulla. Tällainen ajattelu on cls:n mukaan lähtökohtaisesti virheellistä. Vastakkaisten intressien punninta tarjoaa korkeintaan käytännöllisen vastauksen sosiaalisiin konflikteihin. Cls:n tutkimuskohteita ovat oikeudelliset tekstit, jotka otetaan hyvin vakavasti. Niitä arvioidaan ensinnäkin oikeustieteen omilla ehdoilla ja samalla pyritään osoittamaan, miten oikeudellinen päättely ei kykene täyttämään edes itse asettamiaan rationaalisuuden standardeja. Oikeusjärjestelmän sisäisten ristiriitojen loputon osoittaminen ei kuitenkaan yksinään riitä. Kritiikki kohdistuu myös liberalistiseen rationalistiseen epistemologiaan, oikeudellisen ajattelun perustaan kokonaisuudessaan. Se on siten kritiikkiä, jossa tutkimuskohde ei määrittele kriittisen analyysin reunaehtoja.

Kriittinen metodi. Cls:n metodi voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen: (1) Liberalismi tunnistetaan systeeminä, joka on täynnä ristiriitoja. Ristiriidoilla tarkoitetaan valtaapitävään oikeudelliseen doktriiniin yhtäaikaisesti sisältyviä argumentteja, joiden perusteella tapauksia voidaan ratkaista siten, että lopputulokset ovat toisilleen vastakohtaisia. Argumentit ilmentävät yhteensovittamattomia käsityksiä inhimillisen yhteiselämän malleista. (2) Havaitaan, että ristiriidat ovat äärimmäisen leimallisia juridisissa kiistoissa, myös sellaisissa tapauksissa, joissa pitkään jatkunut oikeuskäytäntö on tehnyt kyseisen lopputuloksen ennalta-arvattavaksi. Vastakkainen argumentti, jota käyttämällä ratkaisu olisi ollut täysin erilainen, on tukahdutettu, ja sen olemassaolo on suorastaan unohdettu. (3) Tunnistetaan, että valtaapitävä oikeudellinen ajattelu on antanut joillekin ideoille ja ideaaleille, esimerkiksi individualismille ja intentionalismille, etuoikeutetun aseman. Tämän vuoksi argumentteja, jotka eivät perustu kyseisiin ideaaleihin, on ryhdytty kutsumaan poikkeuksiksi pääsäännöstä ja niihin vetoaminen vaatii erityisiä perusteluita.

Perustavanlaatuinen ristiriita. Cls:n keskeisimpiä liberalistisen doktriinin kritiikissä käyttämiä käsitteitä on perustavanlaatuinen ristiriita (fundamental contradiction). Perusmuoto ristiriidasta on se, joka vallitsee (minun) itseni ja muiden välillä (self - others). Suhteet ja kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa ovat samanaikaisesti sekä välttämättömiä että yhteensovittamattomia vapautemme kannalta. Oikeutta tarkasteltaessa perustavanlaatuinen ristiriita ei ole vain oikeuden yksi ominaisuus, vaan ristiriitaan kulminoituu jokaisen oikeudellisen ongelman pääsisältö. Tästä näkökulmasta katsottuna oikeus ei ole koherentti ja looginen normeista muodostuva kokonaisuus, joka tuottaa konkreettisia ja ennalta määräytyneitä ratkaisuja. Oikeus on ristiriitaisuuden ja sen olemassaolon kieltämisen kaavaa toistava kokonaisuus. Vaikka cls:n kirjoituksissa painotetaan ja analysoidaan erilaisia ristiriitoja, on kaikille yhteistä käsitys näiden ristiriitojen luonteesta. Cls:n mukaan ristiriidat eivät ole ratkaistavissa annetuilla premisseillä. Ristiriidat ilmaisevat arvojen totaalisen yhteensovittamattomuuden. Kysymykseen ristiriitojen luonteesta kulminoituu myös cls:n ja Ronald Dworkinin perustava erimielisyys: Dworkinin mukaan oikeudessa ilmenevät sisäiset ristiriidat ovat ristiriitaisia vain siten, että periaatteilla on eri painoarvo. Tuomari pystyy aina kuitenkin tulkinnan avulla löytämään oikean ratkaisun, koska aina on löydettävissä painoarvoltaan suurempi periaate, joka johtaa oikeaan lopputulokseen. Dworkinin mukaan vastakkaiset periaatteet ovat kilpailevia, cls:lle antinomisia eli yhteensovittamattomia.

Perustavanlaatuisen ristiriidan tunnistamisella voidaan perustella cls:n väitettä, jonka mukaan oikeudelliset ratkaisut ovat satunnaisia. Liberaalin doktriinin kantava ajatus on usko oikeudellisten ratkaisujen ennustettavuuteen. Tätä determinismiä vastaan cls on suunnannut ns. indeterminismin teesin (thesis of indetermination), jonka mukaan lainoppi ei johda määrättyihin lopputuloksiin. Koska jo peruslähtökohdat ovat ristiriitaisia, niistä ei voida johtaa mitään tiettyjä lopputuloksia. Oikeudellisten ongelmien ratkaisu edellyttää jatkuvasti palaamista oikeusrationaliteetin ulkopuolisiin tekijöihin.

Kritiikin tulos. Cls:n esittämä kriittinen näkökulma ei ole sitoutunut valtaapitävän lainopin lähtökohtiin eikä pyri korvaamaan epäjohdonmukaiseksi osoittautunutta vallitsevaa oppijärjestelmää uudella ja paremmalla oikeudellisella ajatusrakennelmalla. Sen mukaan oikeus ei kykene ratkaisemaan omia kriisitendenssejään, koska perinteisen yhteiskunta- ja oikeusteorian ongelmat johtuvat niiden omista lähtökohta-asettamuksista. Cls:n kritiikin keskeinen päämäärä on ennen muuta liberalismin kokonaisvaltainen diskreditoiminen. Samanlaista kriittistä tarkastelutapaa rohkaistaan muillekin yhteiskunnan osa-alueilla, joissa keskustelut rajoittuvat niin sanottuihin yhteiskunnallisiin välttämättömyyksiin. Nämä itseään jälleentuottavat välttämättömyydet otetaan annettuina, ja ne jähmettävät käsitystämme todellisuudesta. Kritiikin tarkoituksena on osoittaa, että rationalistinen yhteiskunnallista todellisuutta koskeva näkemys "välttämättömyyksineen" on vain näennäisesti vakaa. Cls haluaa pala palalta murtaa tuota jähmettynyttä kuvaa ja osoittaa, että yhteiskunnalliset järjestelyt eivät ole "luonnollisia", tehokkaita, historiallisen kehityksen tuloksina syntyneitä välttämättömyyksiä. Kriittinen lähestymistapa voi osoittaa, että tämänhetkiset näkemykset todellisuudesta ovat "vääriä" ja tällöin kritiikki on uudistamista.

Oikeustieteen opetuksen kritiikki. Cls:n mukaan oikeustieteellisen opetuksen ilmapiiriä on politisoitava ja käsitystä oikeudesta on syytä muuttaa. Cls kehottaa opiskelijoita tarkastelemaan oikeutta yhtä lailla moraalisia näkemyksiämme ja yhteiskunnallisia käytäntöjä luovana ja perustavana, ei vain niitä heijastavina. Cls:n tärkein argumentti oikeustieteen opetuksen kritiikissä on se, että opiskelijat koulutetaan sisäistämään tietyt hierarkiset järjestelmät. Tämä tapahtuu siten, että painotetaan - joko nimenomaisesti tai rivien välissä - tietynlaisia, esimerkiksi yhteiskuntaa ja taloutta koskevia ajattelutapoja. Opettamisen kritisoiminen ja pyrkimys muuttaa opetusohjelmaa on myös eräs tapa tehdä jotain eikä vain istua professorin tuolilla syyllisyyden halvaannuttamana. Kriittinen ajattelu ei cls:n mukaan saa olla ainoastaan jokin elegantti akateeminen, älyllinen harjoitus. Se on näkemys siitä, miten voimme pyrkiä konstruoimaan uudelleen totunnaiset elämäntapamme. Niiden prosessien tarkasteleminen, joiden avulla oikeus ja sitä ympäröivät myytit oikeutetaan, järkeistetään ja legitimoidaan tuleville juristeille, on cls:n mukaan erinomainen keino pyrkiä ymmärtämään millä tavoin juristi ajattelee ja toimii.