Monitieteisen humanistisen termityohankkeen kokousmuistio 24102016

Monitieteinen humanististen alojen termityö -projekti Avoin termityökokous 24.10.2016

Läsnäolijat: Jouko Nurmiainen, Markku Roinila, Aino Kukkonen (sihteeri), Janne Vanhanen (alustaja), Tiina Käkelä-Puumala, Paul Tiensuu

Vanhanen aloitti alustuksensa kertomalla millä tutkimusalueilla Termipankissa löytyy tällä hetkellä termi formalismi ja millaisia määritelmiä se on saanut. Näitä olivat: kirjallisuudentutkimus: 1) tutkimussuuntaus ja -metodi, jossa paneudutaan ennen kaikkea kirjallisen esityksen muotoon ja rakenteeseen liittyvien piirteiden yksityiskohtaiseen kuvaamiseen ja selittämiseen; 2) muodollisuus, muotojen tarkka noudattaminen, kaavamaisuus (-> venäläinen formalismi, strukturalismi, uuskritiikki & narratologia). Estetiikassa formalismi on näkemys, jonka mukaan muodolliset ominaisuudet ratkaisevat, onko jokin asia taideteos ja mikä on taideteoksen arvo. Filosofiassa se on 1) väitelauseiden esittäminen loogisessa muodossa; 2) Kantin moraaliteorian luonnehtimiseen käytetty termi, jolla korostetaan yleistettävyyden periaatteen ei-sisällöllistä ulottuvuutta. Todettiin samalla, että sivu onkin juuri laajentunut ja termi on saanut nyt neljä erilaista määritelmää. Esittävissä taiteissa termisivu on luotu, mutta sisältö on vielä työn alla.

Vanhanen kertoi kuinka ei-esittävän (kuva)taiteen yleistyessä 1800-luvun lopulta lähtien kehitettiin formalistisia taideteorioita. Jos taidetta ei ajatella ensisijaisesti esittävänä (= sisältö) tai ilmaisevana (= tunne), voidaanko teosta käsitellä sen muodon kautta? Estetiikassa formalismi on historiallinen käsite ja kytkeytyy modernismiin ajallisesti. Estetiikassa formalismi ei ole välttämättä pejoratiivinen käsite.

Vanhanen esitteli erityisesti Clive Bellin (1881–1964) ja Clement Greenbergin (1909–1994) näkemyksiä. Bellin (Art 1914) taideteorian perustana oli henkilökohtainen kokemus: taide tuottaa erityisen esteettisen kokemuksen. Tämän saa aikaan teoksen ”merkitsevä muoto” (significant form). Muoto syntyy maalaustaiteessa väreistä ja viivoista ja niiden suhteista. Informaatio- tai emotionaalinen sisältö toissijaista tai suorastaan haitallista. Formalismi oli vastareaktiota realismin kauteen (taiteen arvo siinä mitä se kuvaa) ja biografismiin.

Bellillä uudenlainen taide vaatii uudenlaiset teoriat. Jälkikantilainen näkemys vaikutti vielä, esteettinen kokemus oli itseisarvoista. Alkuaikojen formalismi oli ”puhdasta” ja ”pyytetöntä”, ja silti samoihin aikoihin syntyi taitelijakultti ja kuvataiteen hinta ampaisi ylös. Esteettisen kokemuksen tuli siis herättää merkitsevä muoto (metatason muoto), ja taitelijan intentio oli mukana (Collingwood). Marxilaiset haukkuivat Belliä konservatiiviseksi: sisältö puuttuu, vain muoto merkitsee. Greenbergillä oli uuskantilainen näkemys, jonkin asian mahdollisuuksien tarkastelua, sen historiallisen kehityksen tarkastelu.

Greenberg (mm. ”Avant-Garde and Kitsch” 1939, ”American-Type Painting” 1955, Modernist Painting 1960) oli toisen maailmansodan jälkeisen amerikkalaisen abstraktin kuvataiteen johtava teoreetikko, jonka kiinnostuksen kohteena oli erityisesti abstrakti ekspressionismi. Taiteen tuli löytää perustelut oman lajin olemuksesta. Maalaustaide pyrki jäljittelemään kirjallisuutta (miten hyvin taiteilija onnistuu teknisesti kuvamaan sisältöä esim. antiikin aihetta) – nyt huomio siirtyi välineeseen itseensä. Maalaus ei ollut ikkuna johonkin toiseen, ja pyrittiin pois esittävyyden kriteereistä. Muodon kysymykset toivat perusteluja abstraktille taiteelle.

Käkelä-Puumala totesi, että teoria pyrkii esittämään itsensä ajattomana – teorian syntyy sen aikaisten teosten pohjalta ja taide muuttuu aina. Venäläisen formalismin mukaan taiteella oli oma evoluutionsa – kamppailu vanhan ja uuden välillä -> ajatus taidehistorian ja muun historian erottamisesta. Kirjallisuudentutkimuksessa formalismi käsitetään pitkälti juuri venäläisen formalismin kautta, joka lähti tutkimuksesta (venäläiset kielentutkijat olivat myös teoreetikoita). Venäläinen formalismi joutui avoimeen kamppailuun sosialistisen realismin kanssa, suuntaus kiellettiin, sillä muotoon keskittyminen oli epäolennaista. Formalismia käytettiin leimakirveenä, kun taiteen teko ja muoto otettiin poliittiseen käyttöön. Kiinnostavaa on, kuinka hyvin venäläiset formalistit tunsivat mitä tapahtui muualla 1900-luvun alussa (Bell?).

Kukkonen pohti, että esittävissä taiteissa formalismin asema ei ole ehkä ollut niin selkeä kuin estetiikassa. Teatterintutkimukseen on kyllä vaikuttanut esim. venäläinen formalismi (mm. Bahtin, Jakobson). Perinteinen teatterinäkemys on pitkään perustunut todellisuuden jäljittelylle, ja pelkän muodon erottaminen monikanavaisessa esityksessä on haasteellista. Formalismin voidaankin katsoa liittyvän avantgardeen ja kokeiluihin. Yksi tällainen Hans-Thies Lehmannin käsittelemä selkeä formalistinen esimerkki on Stanislav Witkiewitczin (teoreetikko ja näytelmäkirjailija) ”puhtaan muodon teoria”, jossa perusajatuksena mimesiksen hylkääminen teatterissa: näytelmän tulee noudattaa vain sisäisen rakenteensa lakia. Witkiewitczin teoreettiset ajatukset herättivätkin enemmän vastakaikua maalaustaiteessa. Tanssitaiteessa formalismilla on ollut tärkeä asema johtuen amerikkalaisesta tanssitaiteesta, kriitikoista ja sen tutkimuksesta. Greenberg on ollut merkittävä teoreetikko esimerkiksi George Balanchinen nykybalettiteosten tulkinnassa, jossa muoto on nähty sisältönä ja kiinnostus on ollut kehoon eli välineeseen itseensä. Abstraktio ja formalismi on nähty ominaiseksi myös (amerikkalaiselle) postmodernille tanssille. Patrice Pavis toteaakin mm. ”Tanztheaterin” (1970-luvulta lähtien) eräänlaisena reaktiona formalismiin – se oli paluuta teatterillisuuteen, tarinoihin, historiaan ja sukupuolten välisiin suhteisiin.

Keskusteltiin myös siitä, onko formalismi neutraali ilmaisu, ja sen olevan tietyillä aloilla ja tiettyinä aikoina myös pejoratiivinen. Pohdittiin myös, vieläkö on taiteen määrittely-yrityksiä, kuten esim. Bellin formalismi oli? Filosofiassa formalistinen ajattelu elää edelleen logiikan traditiossa, mutta yleisesti ottaen taiteentutkimuksessa pelkkään formalismiin keskittyvä tutkimus on ”passé”, ja kiinnostus kodistuu pikemmin taiteen erilaisiin konteksteihin (instituution valta, kopiokeskustelut jne.). Formaalit kysymykset siitä mikä on taideteos eivät enää liene samoin aktuaaleja kuten 1900-luvun alussa? Taide ei enää palaudu pelkkään muotoon. Taideteoriassa on vaikuttanut ajatus, että muoto aiheuttaa affekteja - > nykyään affektiteorian tutkimus.

Lopuksi käytiin keskustelua formalismin merkityksistä ja luonteesta oikeustieteessä ja sen historiassa. Päädyttiin siihen, että oikeusfilosofiaan laitetaan vinkkaus omasta formalismi-sivusta, samoin elokuvatutkimukseen ja tulevaisuudessa toivottavasti musiikintutkimukseen. Myös semiotiikkaa täydennetään formalismin osalta ja esittävät taiteet sekä estetiikka lisäävät selitteisiin maininnat Aristoteleesta, sillä todettiin, että Aristotelesta on kutsuttu ensimmäiseksi formalistiksi, koska hänellä muotoon liittyvät kysymykset ovat keskeisiä Runousopissa.