Monitieteisen humanistisen termityohankkeen kokousmuistio 17022017

Kertomus pp-diat]

Monitieteisen termityöhankkeen avoin työkokous 17. 2. 2017

Aiheena kertomus

Läsnä: Tiina Käkelä-Puumala (alustaja, HY), Lea Laitinen (suomen kieli, HY), Markku Roinila (filosofia, sihteeri, HY), Jouko Nurmiainen (historia, HY), Aino Koski (folkloristiikka, HY), Sanna Tuomela (informaatiotutkimus, Oulun yliopisto), Samuli Björninen (kirjallisuudentutkimus, Tampereen yliopisto), Maria Mäkelä (kirjallisuudentutkimus, Tampereen yliopisto), Laura Karttunen (kirjallisuudentutkimus, Tampereen yliopisto)

Käkelä-Puumala aloitti alustuksensa katsauksella kertomus-termiin ja rinnakkaistermeihin Tieteen termipankissa. Termi löytyy kirjallisuudentutkimuksesta ja folkloristiikasta. Synonyymi narratiivi löytyy myös filosofiasta ja kielitieteestä. Kirjallisuudentutkimuksessa Käkelä-Puumala kertoi korvanneensa vanhan määritelmän kertomuksesta kahdella sitaatilla Teemu Ikosen kirjasta 1700-luvun eurooppalaisen kirjallisuuden ensyklopedia. Termin kuvaus on vasta alkuvaiheessa. Kertomus määritellään kirjallisuudentutkimuksessa nyt kahdella eri määritelmällä: 1) tapahtumasarja kerrottuna jollakin representaation välineellä ja 2) tarinamaailman rakentamista ja tapahtumien hahmottamista juonelliseksi jatkumoksi vuorovaikutuksessa todellisuuden tai tekstin kanssa. Folkloristiikan määritelmän mukaan kertomus on esitys tai teksti, joka kuvaa ja tulkitsee tapahtumaa tai tapahtumien sarjaa. Määritelmä on tehty yhteistyössä tutkijoiden kesken termityöpajassa, Aino Koski kertoi.

Laitisen mukaan rinnakkaistermi narratiivi on kielitieteessä kahtena eri määritelmänä. Keskusteluntutkimuksessa se on puhujan ja vastaanottajan yhteisymmärryksessä syntyvä jakso, jonka topiikki kattaa jonkin yksittäisen tapahtuman. Tekstintutkimuksessa se on suullinen tai kirjallinen, tosien tai fiktiivisten peräkkäisten tapahtumien tekstissä muodostama kokonaisuus. Filosofiassa narratiivi liittyy Roinilan tarkentamana lähinnä esitysmuotoon – voidaan esittää jokin idea esimerkiksi myytin tai omaelämänkerrallisen kertomuksen muodossa.

Tiivistäen voidaan erottaa kertomus esityksenä (esitysmuotona) ja kertomus prosessina (tarinamaailman rakentaminen, tapahtumien hahmottaminen juonelliseksi jatkumoksi). Herää kysymys kuka rakentaa tarinamaailman? Kertomus voi olla, kuten folkloristiikassa myös ei-sanallinen tulkinta maailmasta tai elämästä (esim., jonkin tilanteen tai miljöön kokeminen fyysisesti).

Tamperelaisten narratologien liityttyä mukaan keskusteltiin jonkin verran kertomus-termisivun sisällön täydentämisestä kirjallisuudentutkimuksessa käytännön näkökulmasta ja ideoitiin Helsingin ja Tampereen yliopiston yhteistyön eri muotoja. Tampereen yliopiston tutkijoiden projektissa luodaan pidempiä artikkeleita narratologiasta ja päätettiin tuottaa niistä yhteistyössä lyhyitä tiivistelmiä Termipankkiin, josta voi sitten linkittää pidempiin artikkeleihin.

Takaisin alustukseen. Narratologia eli kertomusteoria on monitieteinen humanistinen tieteenala. Se tutkii kertovan esityksen logiikkaa, periaatteita ja käytäntöjä. Sen lähtökohdat ovat strukturalismissa ja kirjallisuudentutkimuksessa; taustalla vaikuttaa myös venäläinen formalismi. Klassisen narratologian käsitteistöä kehitti 1960-1970-luvuilla mm. Gerard Génette. Narratologiassa on analysoitu mm. kertojan suhdetta kerrottuihin tapahtumiin, kerronnan näkökulmaa jne.

Käkelä-Puumala jatkoi alustustaan kertomalla, että narratologian jälkeen tuli ns. kerronnallinen käänne 1970-luvulta lähtien, kun kertomusteoreettista lähestymistapaa ryhdyttiin soveltamaan muuhunkin kuin kaunokirjalliseen aineistoon. Myös tulkinta ja kontekstualisointi, jotka olivat narratologiassa jääneett hieman varjoon, tulivat uudelleen keskeisiksi,. Aluksi kerronnallinen käänne liittyyi lähinnä humanistisille aloille, mutta laajentui myöhemmin esim. lääketieteen puolelle.

Maria Mäkelä haastoi ylläesitetyn kuvan ja katsoi 1970-luvun kerronnallisen käänteen pikemminkin lingvistiseksi käänteeksi. Varsinainen monitieteinen kerronnallinen lähestymistapa löi hänen mukaansa itsensä läpi vasta 1990-luvulla. Samuli Björninen liitti kertomuksen käsittelyn myös dekonstruktioon. Laura Karttunen mainitsi, että aiempaa lingvististä kirjallisuudentutkimuksesta voidaan pitää kertomustutkimuksena. Jouko Nurmiainen toi esiin Hayden Whiten ja Frank Ankersmitin, joiden työn myötä kertomuksellisuus tuli myös historiantutkimukseen 1990-luvulla osana jo aiemmin alkanutta kielellistä käännettä. Puhuttiin nk. ”suurista kertomuksista” narratiiveina, joiden keskellä elämme.

Käkelä-Puumalan alustus jatkui luonnollisista ja luonnottomista kertomuksista. Luonnollinen kertomus on kognitiivisesta kielitieteestä ja kirjallisuudentutkija Monika Fludernikilta peräisin oleva käsite, jolla viitataan keskustelumuotoiseen kertomukseen, jota Fludernik pitää kertomuksen perustyyppinä. Tyypillinen esimerkki luonnollisesta kertomuksesta on sellainen, jossa kertoja palauttaa mieleen oman kokemuksensa ja kertoo sen sitten muille. Luonnollisen kertomuksen lähtökohtana on jokin emotionaalisesti tärkeäksi koettu tapahtuma. Fludernik näkee myös kaunokirjallisuuden kehittyneen luonnollisten kertomusten pohjalta luku- ja kirjoitustaidon yleistymisen myötä.

Mäkelä ehdotti lukijan näkökulman painottamista luonnollinen kertomus-termisivulla. Narratologian myötä alettiin korostaa lukemisen teoriaa tekstin teorian sijaan. Keskusteltiin Fludernikin teorian esittämistä ao. termisivulla ja Käkelä-Puumala lupasi korjata sivua Mäkelän ehdotusten mukaisesti.

Seuraavaksi puhuttiin kaunokirjallisuudesta luonnottomana kertomuksena. Kaunokirjallisuus eroaa luonnollisesta kertomuksesta mm. siinä, että sekä kertoja että tarinamaailma ovat kertovan diskurssin tuottamia, eivät niistä erillisiä. Kaunokirjallisuudessa myös kuvataan toisen mielen sisältöä, mikä on luonnotonta, koska se ei ole mahdollista, koska toisen kokemuksesta ei voida koskaan saada täyttä varmuutta. Mäkelä kertoi, että fiktiivinen mieli on laaja aihealue, jota on tutkittu viime aikoina paljon. Luonnottoman kertomuksen kertoja on tavallaan konstruktiivinen persoona. Päätettiin luoda termisivu ”fiktiivinen mieli”, ja Mäkelä lupasi auttaa sen sisällön luomisessa, sillä hän on tutkinut aihetta paljon.

Luonnottomaan kertomukseen kuuluu myös se, että kaunokirjallinen fiktio laajentaa totuttuja tuntemisen ja tietämisen tapoja. Tämänkaltainen lähestymistapa on tavallinen kokeellisessa kirjallisuudessa. Kertoja ei välttämättä esimerkiksi ole inhimillinen agentti, vaan esimerkiksi kone tai eläin. Käkelä-Puumala käytti esimerkkinä loogisesti mahdottomista tilanteista Samuel Beckettiin romaania Molloy, jossa eräs luku päättyi sanoihin: ” Oli ilta. Satoi. Ei ollut ilta.Ei satanut.” Jouko Nurmiainen toi esille tutkimuksen, jossa käsitteitä luonnollinen ja luonnoton kertomus oli sovellettu historiatutkimukseen siten, että tutkimusmateriaali, esimerkiksi päiväkirja, edusti luonnollista kertomusta ja historioitsijan tekemä rekonstruktio tapahtumista luonnotonta kertomusta. Lisäksi historiateoriassa on kokeiltu myös kirjallisuudentutkimuksesta lainatun terminologian soveltamista ja rinnastettu primäärilähteet luonnollisiin ja tutkimuskirjallisuus ei-luonnollisiin kertomuksiin.

Seuraavaksi puhuttiin kertomuksen hyödyistä ja haitoista. Kertomusta voidaan käyttää myös tahallisesti väärin, esimerkiksi suostuttelemaan lukijaa tekemään tietynlainen tulkinta suhteessa fiktioon tai ei-fiktioon. Samoin markkinoinnissa käytetään paljon tarinoita kiinnostavuutta lisäävänä esimerkkinä. tarinallisesta käsikirjoituksesta, joka voi auttaa esimerkiksi oman elämän hahmottamisessa Lisäksi oman elämän kertomusta voidaan käyttää myös virheellisen minäkuvan ylläpitämiseen.

Mäkelä kertoi omasta tutkimusprojektistaan ”Kertomuksen vaarat”, jossa pyritään selvittämään tarinoiden väärinkäyttöä ideologisiin tarkoituksiin. Sosiaalisessa mediassa esimerkiksi jaetaan tietona tarinoita, johon liittyy usein vahva emotionaalinen komponentti. Tämän seurauksena kokemuksista ja tunteista tulee edustuksellisia, niille annetaan sama asema kuin tiedolle. Mäkelän mukaan kertomuksia tulee tutkia analyyttisesti. Karttunen opettaa projektissa mm. lääkäreille tarinoiden analyysiä.

Roinila toi esiin, että myös feministinen filosofia pohjautuu jonkinlaiseen emansipatoriseen kertomukseen, samoin eräät yhteiskuntafilosofiset teokset, esimerkkinä vaikka Arendtin Totalitarismin synty. Nurmiainen toi esiin historiantutkimuksen etiikan – viime aikoina on mietitty mitkä ovat narratiivin vaarat. Tähän liittyy myös journalismin etiikka – toimittaja saattaa koostaa tarinan joka toimii paremmin kuin todellisuus. Myös politiikassa hyvä tarina voi olla tärkeämpi kuin todellisuus, Roinila lisäsi.

Kokouksen lopuksi viriteltiin erilaisia yhteistyön muotoja monitieteisen termityön hankkeen ja Tampereen yliopiston tutkijoiden kanssa.