Monitieteisen humanistisen termityohankkeen kokousmuistio 16052017

Monitieteinen humanistinen termihanke Termikokous 16.5.2017, klo 10.30–12.30, Kaisa-talo, ryhmätyötila 5005

Läsnä: Martta Heikkilä (alustaja), Anne Isomursu, Tiina Käkelä-Puumala, Jouko Nurmiainen, Janne Vanhanen (sihteeri)

Käsiteltävä termi: jälki

Kevään 2017 viimeisessä Monitieteisen humanistisen termihankkeen termityökokouksessa kuultiin estetiikan dosentti Martta Heikkilän alustus termistä jälki ja keskusteltiin tämän perustalta termin eri merkityksistä ja konteksteista. Heikkilä aloitti katsauksella jälki-sanan etymologiaan, jossa todettiin jäljen alkuperän olevan suomalais-ugrilaisen kantakielen sanassa yälke. Nykysuomen jäljen lähisukulaisia ovat viron yälg, karjalan jalgi ja unkarin jel.

Merkityssisällöltään jälki-sana liittyy jonkin asian tai tapahtuman jättämään merkkiin, konkreettisena esimerkkinä jalanjälki hiekassa. Jälki-sanan ytimessä on ajatus suhteesta kahden asian välillä, jälki on tulos jostakin. Tiina Käkelä-Puumalan huomion perustalta keskusteltiin jäljen kaksoisluonteesta: jälki voi olla toisaalta (intentionaalisen) toiminnan tulos, toisaalta havaittava vaikutus. Anne Isomursu, joka tutkii valokuvia ja valokuva-arkistoja, kytki jäljen tematiikan luonnollisesti myös valokuvaan, joka on jälki paitsi kausaalisessa mielessä (jälki valosta), myös jälki aikansa diskurssista. Martta Heikkilän pohtiessa onko valokuva jälki läsnä- vai poissaolosta Isomursu mainitsi 1800-luvun loppupuolen ylioppilaiden kansatieteellisten kuvausretkien etnografisista asetelmista, joissa kuvatut sisätilat, esimerkiksi savupirtit, oli teknisten rajoitteiden takia pakko rekonstruoida ulkotiloihin. Koska valokuvattavana oleminen oli tuolloin harvinainen tapahtuma, kuvattavat halusivat pukeutua parhaimpiinsa, mikä myös häiritsi etnografisesti orientoituneita kuvaajia.

Heikkilä mainitsi jäljestä käytävän keskutelun tulevan esiin taiteen kontekstissa valokuvan ohella myös grafiikassa, jonka työskentelyperiaate on toistettavan jäljen jättäminen erilaisia painotekniikoita käyttämällä. Tässä yhteydessä huomioitiin myös jäljen yhteys kreikan sanaan grafein, joka merkitsee kaivertamista, piirtämistä ja kirjoittamista. Heikkilä siirtyi alustuksessaan jälki-termiin semiotiikassa ja esitteli C. S. Peircen kuuluisan kolmiosaisen merkkiteorian, jossa indeksi on selkeimmin jälkeä muistuttava merkki - savu on tulen "jälki".

Psykologiassa käytetään termiä muistijälki, jolla viitataan fysikaaliseen tai biokemialliseen muutokseen hermosoluissa. Muistijälkien syntyminen on assosiatiivisen muistitoiminnan ydin: aivojen synapseissa syntyy impulssien kulkua helpottavia rakenteellisia ja toiminnallisia muutoksia, joiden ansiosta informaation vastaanottoon tarvittava impulssimäärä pienenee. Muistijäljet lisäävät siis alttiutta vastaanottaa informaatiota tietystä asiasta (kertaus on opintojen äiti!).

Heikkilä siirtyi seuraavaksi omaan tutkimusaiheeseensa, jäljen käsitteeseen dekonstruktiofilosofiassa ja erityisesti Jacques Derridan ja Jean-Luc Nancyn taidetta koskevissa kirjoituksissa. Dekonstruktion lähtökohta on alkuperän ja läsnäolon kritiikki: kokemuksemme todellisuudesta syntyy aina jäljen muodossa. Tämä viittaa siihen, että kaikki maailmassa kohdattava on syntynyt muiden asioiden vaikutuksesta - mitään "alkuperäisempää" tosiolevaa ei ole olemassa. Jälki (Derridalla trace) ei näin ollen ole täysin läsnä tai poissa. Tämä merkitsee myös semioottisen tai strukturalistisen merkkikäsityksen kritiikkiä, sillä erottelua merkitsijän ja merkityn välillä ei voida tehdä. Heikkilä näkee taustalla myös Martin Heideggerin filosofiassa esiin tulevan "läsnäolon metafysiikan" kritiikin.

Seurasi keskustelua dekonstruktionistisen jälki- ja merkkikäsityksen tiimoilta. Kuten Käkelä-Puumala huomautti, dekonstruktiossa ei ajauduta äärirelativismiin, vaikka näin toisinaan väitetään, sillä merkit tai jäljet vaikuttavat toinen toisiinsa - on olemassa jonkinlainen yhteinen, jaettu todellisuus, mutta se on jatkuvasti muuttuva. Isomursu vertasi tätä Termipankin termistötyöhön, joka on myös alati muuttuva käsiteverkosto. Dekonstruktionisteille tiedossa ja merkityksessä on kyse myös vallasta eli siitä kuka voi nimetä asioiden "todellisen" merkityksen – monet Derridan jälkeiset filosofit ovat korostaneet merkitysten valta-aspektia, kuten Käkelä-Puumala muistutti.

Heikkilä esitti, että Derridan analyysien taustalla on usein kielen ja kirjallisuuden tutkimuksen vaikutus: kaikki todellisuus on ”tekstiä” eli ajatuskokonaisuus jonka asiat viittaavat toisiinsa. Tekstit ovat avoimia erojen ja jälkien kudoksia. Käkelä-Puumala arveli, että kaunokirjallinen kieli korostuu dekonstruktiossa siksi, että poeettisessa ilmaisussa merkitysidentiteettejä pyritään usein muokkamaan. Esimerkiksi runoudessa sanojen foneettisella sisällöllä voi olla merkityssisältöä vastaan toimiva vaikutus. Heikkilä muistutti, että Derridan filosofia kytkeytyy myös aikansa kirjallisuuskriittisiin suuntauksiin sikäli, että molemmissa kyseenalaistetaan tekstien tekijä ja tämän mahdolliset intentiot tekstien tulkinnan lähtökohtina.

Jäljet ja erot, ja niiden toistava luonne, johtivat keskustelun siihen, voidaanko esimerkiksi taidehistoriallisia symboleita tulkita pätevästi – kyse on siitä, pystytäänkö tulkintakonteksti konstruoimaan. Identiteetin ja toiston yhteys huomioitiin tässä yhteydessä – kaunokirjallisen hahmon identiteetin luominen perustuu hahmon erisnimen toistamiseen.

Heikkilä jatkoi vielä hetken Derridan taidetta koskevasta ajattelusta. Tämän Mémoires d'aveugle -kirja (1991, ”Sokean muistelmat”) käsittelee piirtämisen, jäljen ja sokeuden yhteen kietoutumista. Piirroksessa kohtaamme Derridan mukaan eräänlaisen sokeuden: näemme esitetyn asian, emme piirrosviivoja – katse harhailee viivojen välissä ja rakentaa näkymiä. Toisaalta esittäväkään kuva ei esitä jotakin suoraviivaisesti, sillä jonkin näkeminen kuvassa vaatii aina ajattelun panosta, assosiaatioita, muistia ja niin edelleen. Tässä yhteydessä Isomursu esitti, että valokuvaan liittyy vahvasti muistamisen traditio – läheisten kuvia pidetään pöydällä ja kuollutta ihmistä saatetaan muistella nuoruuskuvien avulla.

Keskusteltiin vielä dekonstruktion ja yleisemmin jälkistrukturalismin asemasta historian tutkimuksessa. Jouko Nurmiainen arveli, että suoraa vaikutusta ei välttämättä juurikaan ole, mutta jälkeä koskeva problematiikka on toki olennaista, samoin kontekstien rekonstruktion haaste. Käkelä-Puumala mainitsi historiallisen metafiktion kirjallisuuden lajina, jossa jälkistrukturalistinen näkemys kielen ja ajattelun yhteydestä tulee esille. Tyylilaji kyseenalaistaa historiankirjoituksen ”luonnollisuden” ja tuo esiin historiallisten tapahtumien esittämisen haasteet. Tämä johti pohtimaan museologisia kysymyksiä kontekstien säilyttämisestä suhteessa aineistokokoelmiin.

Heikkilää pyydettiin laatimaan estetiikan aihealueella jälki-termisivu, johon voidaan viitata myös kirjallisuudentutkimuksen termisivulla.