Monitieteisen humanistisen termityohankkeen kokousmuistio 15032017

Monitieteinen humanistinen termihanke
Termikokous 15.3.2017, klo 10.30–12.30, Kaisa-talo, ryhmätyötila 5005

Läsnä: Tiina Käkelä-Puumala (alustaja), Jouko Nurmiainen, Markku Roinila, Janne Vanhanen (sihteeri)

Käsiteltävä termi: laji

Kokouksen käynnisti Tiina Käkelä-Puumalan alustus laji-termistä. Käkelä-Puumalan katsauksen mukaan laji-sana esiintyy Termipankin aihealueilta sekä humanistisissa että luonnontieteellisissä yhteyksissä. Biologia ja ympäristötieteet määrittelevät lajin ryhmäksi yksilöitä, jotka pystyvät lisääntymään keskenään. Myös kyvyttömyys lisääntyä toisen lajin yksilöiden kanssa erottaa lajit toisistaan. Kielitieteessä ja kirjallisuudentutkimuksessa laji liitetään genren tai lajityypin käsitteeseen: laji on tyylin ja rakenteellisten piirteiden yhdistämä teosten joukko. Filosofinen lajin käsite on sekä humanistisen että luonnontieteellisen laji-termin taustalla, sillä Aristoteleen suvun ja lajin määrittely on luonut vaikutusvaltaisen perustan luokittelujen tekemiselle.

Taiteentutkimuksen näkökulmasta laji liittyy taideteosten kategorisointiin ja Käkelä-Puumalan mukaan on syytä muistaa että kulttuurintuotteiden lajimääritelmiä tekevät tutkijoiden ohella kaikki prosessiin osallistuvat, niin tekijät, välittäjät kuin vastaanottajat.

Alustuksessa paneuduttiin lajiin kirjallisuudentutkimuksen näkökulmasta., jossa laji samaistetaan genreen. Laji tai genre on tällöin yleiskäsite, jolla viitataan vakiintuneisiin esittämisen tapoihin, jotka yhdistävät joukkoa teoksia. Lajit ovat yleensä pitkän kehityksen tulosta, ja uudet lajit usein muunnelmia vanhoista, mutta toisinaan lajeja on syytä nimetä uudelleen kirjallisuuden esitystapojen ja aiheiden muututtua.

Yleisesti katsotaan, että suhde lajiin erottaa taiteen viihteestä. Kaupallinen kustantaminen perustuu pitkälti tiettyjen lajityyppien myymiseen (esim. salapoliisiromaani, teknotrilleri tai chick lit). Genrelähtöinen markkinointi antaa potentiaaliselle lukijalle ennakkotietoa siitä, kiinnostaako jokin teos jo lähtökohtaisesti. Kaunokirjallisuuden arvottamisessa, yleensä kirjallisuuskritiikissä mutta myös tutkimuksessa, taas pidetään erityisenä taiteellisena ansiona sitä, että teos ei noudata jonkin lajityypin konventioita, tai vaihtoehtoisesti uudistaa niitä.

Tämä johti keskusteluun genreluokitusten merkityksestä. Todettiin, että lajiluokituksiin sisältyy normatiivinen ulottuvuus: jotkin lajit ovat korkeatasoisempia kuin toiset. Osin tästä syystä tekijöillä on usein tarve erottua omasta genrestään ja keksiä uusia alalajeja – Käkelä-Puumala mainitsi esimerkkinä ”reaalifantasian”. Nostettiin esiin myös se, että usein erityisesti populaarikulttuurin lajien konventioista poikkeavat ylevöitetään omaa lajiaan korkeatasoisemmiksi, ja näin implisiittisesti tuomitaan alkuperäinen laji (esimerkiksi ”älykäs” rap-musiikki tai sarjakuva kontrastina ilmeisesti vähemmän älykkäälle tuotannolle).

Keskustelusta palattiin alustuksen pariin, jossa esiteltiin lyhyesti lajiteoria kirjallisuudentutkimuksen alueena, joka käsittelee lajeja ja niiden välisiä suhteita. Seuraavaksi Käkelä-Puumala esitteli lajiluokituksen periaatteita kirjallisuustieteessä. Kirjallisuus voidaan jakaa kauno- ja tietokirjallisuuteen. Jaottelusta seurasi keskustelua näiden luokitusten arvottavuudesta – kirjallisuudentutkimus painottaa fiktiota ja kutsuu kaikkea muuta, lukumääräisesti huomattavasti suurempaa osaa kirjallisuudesta kiellon sisältävällä termillä ”nonfiktio”. Suomenkielinen sana ”tietokirjallisuus” on positiivisempi ilmaus. Keskusteltiin tässä yhteydessä angloamerikkalaisen kielialueen kirjakaupoissa käytetyn nonfiction-nimilapun kattavuudesta.

Jatkettiin lajiluokituksesta, jossa klassisena lajijakona pidetään draamaa, lyriikkaa ja epiikkaa. Käkelä-Puumalan mukaan tämä perustuu Aristoteleen Runousopin väärintulkintaan, sillä Aristoteles puhuu kaikkiaan vain runoudesta, jonka esitysmuodot hieman eroavat. Klassiset lajit voidaan taas jaotella alalajeihin, esimerkiksi proosarunoon, roolirunoon ja eeppiseen runoon. Voidaan vielä jaotella tekstit tyylilajeihin, esimerkiksi pilaeepos tai eleginen romanssi.

Käkelä-Puumala muistutti, että valtaosa kirjallisuuden lajitermeistä ei ole tutkimuksen tulosta, vaan niitä luovat kaikki kirjallisuuden alan toimijat. Lajitermit pikemminkin ”valuvat” tutkimuksen piiriin pienellä viiveellä.

Kuinka lajit sitten tunnistetaan? Käkelä-Puumala esitteli kolmijakoisen tunnistustekijöiden mallin. Sisällölliset tekijät määrittävät lajia aiheen ja tapahtumien sekä henkilöhahmojen mukaan. Myös rakenteelliset tekijät erottavat lajeja toisistaan, esimerkiksi mitallisuus ja säemuoto runoudessa. Kolmanneksi tietyt konventiot eli kunkin lajin vakiintuneet esitystavat auttavat tunnistamaan lajityypin. Käkelä-Puumala mainitsi tästä esimerkkinä sen, miten lukijat pystyvät usein ennustamaan tietynlajisen romaanin tulevat käänteet, kunhan alkuasetelman avulla on tunnistettu lajityyppi. Lajin synnyttämät odotukset ovat hyvin vahvoja tätä kirjailijat ovat käyttäneet hyväkseen – joko täyttämällä tai rikkomalla odotukset.

Seuraavaksi paneuduttiin lajimäärittelyn tarpeellisuuteen. Laji sitoo teoksen tiettyyn kirjalliseen kontekstiin ja historialliseen jatkumoon. Intertekstuaaliset suhteet huomataan lajin kautta, esimerkiksi erityylisten tekstilainojen erottuessa muun tekstin joukosta. Luokittelua tapahtuu joka tapauksessa: tekstiä luetaan aina jonakin. Lajin tunnistaminen synnyttää lukijassa odotushorisontin. Toisaalta kaunokirjalliset teokset edellyttävät lukijaltaan niin sanottua geneeristä kompetenssia eli kykyä lajin tunnistamiseen. Lajin määrittäminen ohjaa lisäksi kirjoittajan toimintaa – tekstiä myös kirjoitetaan aina jonakin. Lajiteorian kysymykset koskevat kaunokirjallisuuden lisäksi fiktion ja muiden tekstilajien suhdetta tai kirjallisuuden ja muiden taiteenlajien suhdetta. Tätä kutsutaan intermediaalisuudeksi.

Edellisen perustalta keskusteltiin kirjailijan lajiuskollisuudesta ja -uskottomuudesta. Postmoderni romaani pyrkii leikittelemään lajityyppien konventioilla ja rajoituksilla ja esimerkkinä tästä Käkelä-Puumala mainitsi kirjailija Thomas Pynchonin tuotannon.

Alustus siirtyi lajiluokituksen ongelmiin, joihin kuuluu se, että hybridigenret eli eri lajityyppien piirteitä radikaalisti yhdistelevät teokset jäävät luokittelun ulkopuolelle eivätkä välttämättä saa tasapuolista vastaanottoa. Syynä tähän on se, että luokittelemattomien teosten vastaanottoon ei ole valmista kompetenssin mallia: uuden kohtaaminen edellyttää opettelemista. Tristram Shandy mainittiin esimerkkinä hybridigenreteoksesta, joskin Käkelä-Puumala huomautti, että uutuudessaankin ko. teos vaikuttaa hieman vähemmän hybridiseltä, kun sitä vertaa aikakautensa yleiseen kirjalliseen muotoon, kirjeenvaihtoon, jossa lukijaa puhutellaan suoraan, vaihdetaan aihetta tavan takaa jne. Keskusteltiin muista mahdollisista verrokeista, jolloin mainittiin mm. Kurt Vonnegutin tuotanto ja Veikko Huovisen Veitikka.

Pohdittiin myös Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuoleman vastaanottoa kotimaisessa kontekstissa, jossa ilmeni vaikeuksia asettaa romaani tulkinnan kannalta “oikeaan” genreen: lukeako teosta fiktiona, pamflettina vai journalismina. Uudempana tapauksena esiin nousi ns. Enkeli-Elisan, itsemurhan tehneen tytön “päiväkirja”, jonka Helsingin Sanomien toimittajat paljastivat tekstianalyysin avulla fiktiiviseksi kirjoitukseksi. Lajimäärittelyn ongelmat tulevat tässä selvästi esiin: tosikertomuksena vastaanotetun tekstin tietyt ominaisuudet, esimerkiksi rakenteelliset seikat tai kömpelö kielenkäyttö sivuutetaan. Jos Elisan tarinaa luetaan fiktiona, huomio kiinnittyy aivan eri seikkoihin ja teksti arvioidaan esteettisten kriteerien perusteella – ja nämä kriteerit paljastivat päiväkirjan tyylilliset epäjohdonmukaisuudet.

Lajikonventiot muuttuvat kritiikissä usein normeiksi, jolloin teosta arvioidaan suhteessa siihen, miten hyvin se onnistuu lajille tyypillisten piirteiden noudattamisessa.

Laji on kirjallisuuden muisti, sillä laji pitää sisällään kirjallisuuden traditiota ja merkityksiä. Yksittäisten teosten suhde traditioon nähdään lajin avulla. Toisaalta teokset myös muuttavat traditioita parodioidessaan traditioita ja irrottautuessaan niistä. Nykyään kirjallisuudentutkimuksessa lajit nähdään historiallisesti muuttuvina ja kehittyvinä. Mihail Bahtinin työn ansiosta lajeja ei enää ajatella muuttumattomina kategorioina, vaan jatkuvan neuvotteluprosessin tuloksina. Kaunokirjallisuuden teksti on aina dialogista suhteessa aikaisempaan – se mihin kirjallisuus viittaa tunkeutuu kirjallisuuteen itseensä. Tekstissä silmiinpistävä vierassana paljastaa lajin suhteen muihin tekstilajeihin. Käkelä-Puumala kuitenkin muistutti, että laji ei koskaan kuole, vaan jää taka-alalle. Lajien merkitys ja keskeisyys vaihtelee historiallisesta kontekstista toiseen. Käkelä-Puumala mainitsi esimerkkinä eeppisen runouden valtavan merkityksen esimodernissa kulttuurissa ja tämän aseman katoamisen modernin kulttuurin myötä. Ajateltiin jo, että eepos on kuollut, mutta esimerkiksi Paavo Haavikko tai Harry Martinson ovat kirjoittaneet postmodernia epiikkaa. Martisonin tieteisepiikan innoittamina keskusteltiin tieteiskirjallisuuden tapauksessa lajien synnystä ja todettiin että scifin edeltäjiä on jo 1500- ja 1600-luvun kirjallisuudessa. Lajeilla on aina edeltäjänsä, jotka tulevat näkyviin ko. lajikontekstissa siinä vaiheessa, kun laji on muotoutunut ja vakiintunut määriteltäväksi.

Moderni näkemys on, että lajit eivät ole universaaleja ja muttumattomia. Lajin määrityksen ongelma on se, mitkä piirteet riittävät lajin määrittelyyn. Onko ylipäätään olemassa ”puhtaita” lajeja? Onko lajin käsite lopulta vain hyödyllinen abstraktio tutkimuksen ja tulkinnan tarpeisiin?

Siirrettiin keskustelu muihin oppialoihin ja tarkasteltiin historiantutkimuksen tapausta. Historian oppialat voidaan nähdä eri genreinä, joissa vallitsevat omat konventionsa. Historian lajeilla on myös oma markkina-arvonsa, esimerkkinä Suomen lähihistoriakirjallisuuden suosio, erityisesti ns. talvisotakirjat. Historian tutkimuskohteen näkökulmasta laji tulee esiin lähdeteoreettisena kysymyksenä esimerkiksi tiettyjen kirjallisten konventioiden tapauksessa, jolloin yritetään sivuuttaa konventioon kuuluvat rakenteet ja erottaa ”varsinainen” sisältö.

Todettiin, ettei filosofiassa käytetä genren käsitettä, joskin heräsi kysymys onko filosofisessa kirjallisuudessa genrejä – eritoten populaarifilosofia voisi erottua omaksi lajikseen. Pohdittiin, miten esseen käsite suhteutuu filosofiseen esitykseen, sillä kirjallisuudessa essee sijoittuu pohdiskelevana tekstinä kaunokirjallisuuden ja tieteellisen esityksen väliin.

Palattiin vielä historiantutkimuksen lajien pariin. Esimerkiksi historiallisen romaanin tai elokuvan historiallisuudesta käydään genrekeskusteluja. Tieteenalan tuottamia tekstejä tarkastellaan myös genren kautta. On vaikkapa eroja siinä, millaisia vapauksia voi historiallista tutkimusta kirjoittaessa käyttää käsiteltyjen henkilöiden psykologiaa spekuloitaessa.

Ehdotettiin että esittäviin taiteisiin tehtään lajille termisivu. Estetiikan taiteenlaji-termin sivulle täytyy kirjoittaa länsimaisten taiteenlajien historiaa ja eriytymistä käsittelevä selvitys. Monilla aloilla lajin termi puuttuu kokonaan. Kielitieteessä toivottiin tekstilajin termisivulle sisältöä, sillä se vaikuttaa olevan keskeinen termi.