Monitieteisen humanistisen termityöhankkeen kokousmuistio 25042018
Monitieteinen humanistinen termityöhanke Termikokous 25.4.2018, klo 11-13, Kaisa-talo, ryhmätyötila 6005
Läsnä: Jouko Nurmiainen (alustaja), Janne Vanhanen (sihteeri), Johanna Enqvist, Laura Karttunen, Anssi Korhonen, Aino Kukkonen, Anu Lahtinen.
Käsiteltävä termi: "historia"
Monitieteisen humanistisen termityöryhmän saaman rahoituksen myötä Termipankissa aloittaa vuoden 2018 aikana historian aihealue. Tämän hankkeen alkajaisiksi historiantutkija Jouko Nurmiainen oli valmistellut laajan alustuksen varsin perustavanlaatuisesta "historia"-termistä. Nurmiaisen alustus pureutui termin peruslähtökohtiin sekä arkiymmärryksen että historiantutkimuksen näkökulmista.
Arkikielessä historialla tarkoitetaan yleensä joko 1) jonkin tietyn ihmisyhteisön menneisyyden vaiheita, varsinkin kertomuksen muodossa esitettynä ja kirjallisiin lähteisiin perustuen, tai 2) ihmisyhteisöjen menneisyyttä käsittelevää tieteen tai opinharjoituksen alaa, historiantutkimusta. Kyse on siis joko menneisyyden tapahtumien kuvauksesta tai tällaisten kuvausten laatimiseen pyrkivästä oppi- tai tieteenalasta. Nurmiaisen katsauksessa tämä suhteellisen yksinkertainen alkuasetelma sai runsaasti nyansseja alustajan ryhtyessä purkamaan historian ja siihen liittyvien lähestymistapojen eri merkityksiä.
Historiantutkimuksen näkökulmasta historiassa on kyse ihmisyhteisöjen menneisyyden tutkimisesta, mutta luonnontieteiden puolelta tuttu on myös mm. luonnonhistorian käsite, jolla varsinkin vähän vanhakantaisemmassa suomen kielessä on tarkoitettu biologiaa ja maantietoa, siis elävän ja elottoman luonnon tarkastelua ja tutkimista.
Samalla tapaa maailmankaikkeuden historialla ei tarkoiteta pelkkää ihmiskunnan edustamaa silmänräpäystä universumin historiassa, vaan Stephen Hawkingin bestsellerin otsikon mukaisesti “ajan lyhyttä historiaa”, siis kaikkeuden ajallista jatkumoa ajan alkamisesta eli alkuräjähdyksestä eteenpäin aina meidän aikaamme asti ja tästä hamaan tulevaisuuteen niin kauan kuin maailmankaikkeus on olemassa.
Luonnon- ja maailmankaikkeuden historia jakaa historian tieteenalan kanssa ainakin peruslähtökohdan: historia samastuu aikajärjestyksessä etenevään kaikenkattavaan kertomukseen tai maailman jäsentämiseen. Näin myös erilaisten varhaisten kulttuurien kirjoituksissa esiintyvät myyttiset kertomukset voidaan nähdä historiankirjoituksen tapaan ajallisesti jäsentyneinä kertomuksina. Esimerkiksi Raamatun kertomukset miellettiin aikanaan koko maailmankaikkeuden historian kronologisesti tarkaksi kuvaukseksi, ja joka ulottui myös tulevaisuuteenkin Johanneksen ilmestyksen kuvauksessa aikojen lopusta ja viimeisestä tuomiosta.
Historian käsitettä suomeksikin yleisimmin kuvaava sana, historia, tulee kuitenkin alunperin muinaiskreikasta, kuten tulevat myös ajallisesti varhaisimmat, erityisesti ja nimenomaan historioitsijoina pidetyt ja muistetut kirjoittajat teoksineen. He ovat ”historian isä” Herodotos ja ”sotahistorian isä” Thukydides, jotka olivat suunnilleen toistensa aikalaisia ja elivät ja vaikuttivat pääosin 400-luvulla ennen ajanlaskumme alkua Ateenassa. Heidän tekstinsä antavat historiankirjoituksen mallin eeposta tai kronikkaa muistuttavasta rakenteesta ja pyrkimyksestä eräänlaiseen sivullisen tarkkailijan rooliin kertojana. Juuri tästä roolista kehittyi myöhemmin ajatus historioitsijasta nimenomaan puolueettomana tarkkailijana, joka ei aktiivisesti ole jonkun kertomuksessaan esiintyvän osapuolen puolella, vaan pyrkii totuudelliseen kuvaan tapahtuneesta.
Rooman tasavallan loppuvaiheista ja keisariajan alusta on säilynyt joko kokonaan tai osittain lukuisia erittäin kuuluisien kirjoittajien laajojakin teoksia. Gaius Julius Caesarin Gallian sota, Commentarii de Bello Gallico, jonka ensimmäisellä sivulla Caesar tunnetusti mm. toteaa, että urhoollisimpia kaikista Gallian kansoista ovat belgit, on osin maantiedon ja osin kulttuurin kuvausta sen lisäksi, että Caesar rakentaa tekstissään omaa suurmiesasemaansa kertomalla Rooman mahdin kasvattamisestaan.
Nimenomaan historioitsijoina eikä niinkään sotapäälliköinä tunnettuja tuon ajan kirjoittajia olivat puolestaan ainakin Publius Cornelius Tacitus ja Marcus Tullius Cicero. Tacituksen tekstien vaikutus myöhemmän historiankirjoituksen kehitykseen liittyy osaltaan kirjoitustyylin ihanteisiin: niukka ja vähäeleinen kieli ymmärretään historiankirjoituksessa usein yhä edelleen hyveeksi; asiat puhuvat puolestaan, eikä historioitsijan tehtävä ole paisutella niitä lauseillaan, vaikka ovela ja sarkastinenkin saa toki osatessaan olla. Olennaisinta antiikin Roomassa oli kuitenkin historian käsitteen kannalta se, miten roomalaiset alkoivat mieltää historian merkityksen ja tarkoituksen – he pyrkivät oppimaan historiasta erityisesti moraalisesti ja esimerkkien avulla. Syntyi ihanne historia magistra vitae, historia elämän opettajana.
Historiankirjoituksen omassa oppihistoriassa substantiivisen historianfilosofian kehityksen kannalta aivan keskeinen myöhäisantiikin hahmo oli kirkkoisä Augustinus (354–430), joka oli pohjoisafrikkalainen käännynnäiskristitty ja sittemmin piispa, joka kirjoitti vaikutusvaltaisen teoksen De civitati Dei, Jumalan valtakunnasta, jossa yritettiin ymmärtää Jumalan suurta suunnitelmaa maailman ja ihmiskunnan kehityksestä. Jumalan kokonaissuunnitelman tulkintayritykset jatkuivat läpi keskiajan.
1600- ja 1700-lukujen vaihteen napolilainen kirjoittaja Gianbattista Vico oli keskeinen koskien ns. vaiheteoreettisen historiakäsityksen syntyä ja kehitystä. Vicon pääteos on vuonna 1725 valmistunut Scienza Nuova, Uusi tiede, jossa pyritään systematisoimaan humanistiset oppialat uudeksi yhtenäistieteeksi, joka pystyisi jäsentämään, kuvaamaan ja selittämään yhteiskuntien nousun ja tuhon ikiaikaisia ja toistuvia syklejä. Hänen historiakäsitystään on usein luonnehdittu kulttuurihistorialliseksi, ja se sisältää pyrkimyksen yleiseen selitykseen ihmisen ajatusrakennelmien ajallisesta muutoksesta historian eri vaiheissa.
G. W. F. Hegelin vaiheteoreettinen ajattelu vajaa vuosisata Vicon jälkeen rakentui idealle maailmanhengestä eli eräänlaisesta metahistoriallisesta ratiosta, järjestä, jonka mukaan historia edistyi aina, kun aiemmat vallanpitäjät, hallitsijat, aatteet ym. joutuivat jonkin uuden tahon haastamiksi ja voittamiksi; vanha valta korvautui sellaisella uudella, joka kykeni luomaan jotain suurempaa, kauniimpaa ja parempaa kuin edeltäjänsä.
Hegelin jälkeen seuraava suuri vaiheteoreetikko historian jäsentäjänä ja määrittelijänä oli Karl Marx. Hänen aiempiin verrattuna erittäin materialistisen historiakäsityksensä mukaan ihmiskunnan menneisyys koostui siirtymistä alkukommunismista orjanomistusyhteiskuntaan, siitä edelleen feodalismiin ja siitä kapitalismiin, josta piti siirryttämän sosialismiin ja edelleen kommunismiin. Näitä siirtymiä luonnehti eri tuotantotapojen välinen paremmuus- tai tehokkuusjärjestys ja ihmisten ja ihmisluokkien välinen taistelu oikeudesta työhön ja työnteon hedelmiin.
Sittemmin, kohti 1900-lukua tultaessa, tällainen metafyysinen koko ihmiskuntaa syleilevä historian tulkitseminen metakertomukseksi on kuitenkin jäänyt yhä enemmän muodista. Saksalaisen Oswald Spenglerin (1880–1936) teos Länsimaiden perikato, Der Untergang des Abendlandes (1918–1922) ja englantilaisen Arnold J. Toynbeen (1889–1975) 12-osainen teossarja A Study of History (1934¬–1961) olivat kuitenkin tahoillaan erittäin vaikutusvaltaisia yrityksiä teoretisoida koko maailmanhistoriaa tai Spenglerin tapauksessa länsimaista sivilisaatiota koko maailmanhistorian osana siten, että kulttuurien kehityskaari nousuineen ja tuhoineen tulee tyypiteltyä metafyysisesti ja historiasta etsittyä välillä epäilyttävinkin metodein lainalaisuuksia ja toistuvuuksia tai tyypillisyyksiä. 1900-luvun suurten linjojen kulttuurihistorioitsijoista voidaan mainita vielä kulttuurievolutionisti Norbert Elias (1897–1990) ja historian loppua, ts. hegeliläisen maailmanhengen kehityskertomuksen pysähtymistä, teoretisoinut Francis Fukuyama.
Historia tieteenalana
Historian toinen päämerkitys edellä selostettujen itse menneisyyttä koskevien kuvausten ja jäsentelyjen ohella on historia tutkimuksena tai tieteenalana, ja sitä koskee kriittinen eli analyyttinen historianfilosofia, jossa pyritään historiankirjoituksen metodologisten ja tietoteoreettisten lainalaisuuksien selvittelyyn sekä historioitsijan ja hänen tutkimuskohteensa ja lähteiden välisen asetelman analysointiin.
Varhaisin historiankirjoituksen metodi oli erilaisten tarinoiden yhteenkokoaminen ja toistelu ilman kattavampaa lähdekritiikkiä. Keskiajan läntisessä Euroopassa, Rooman kirkon piirissä kehittyneet pyhimyskertomukset, synnyttivät tarpeen lähdekritiikkiin, sillä pyhimysehdokkaiden kanonisoimiseksi heidän tekojensa totuudellisuus tuli jollain tavalla arvioida. Espanjan Alankomaissa (eli käytännössä nykyisen Belgian alueella) vaikuttaneen jesuiittapappi ja hagiografi Jean Bollandin työn pohjalta syntyi niin kutsuttu Bollandistien seura, joka julkaisi 1600- ja 1700-luvuilla suuren kriittisen, Acta sanctorum -nimisen edition pyhimyskertomuksista.
Niin ikään 1600-luvulla, mutta jokusen vuosikymmenen Bollandin jälkeen, työskenteli Ranskassa puolestaan Jean Mabillon, joka oli benediktiinimunkki, josta kehittyi vaikutusvaltainen keskiaikaisen käsikirjoitusten tutkija ja lähdekritiikin keskeinen kehittäjä. Mabillonia pidetäänkin historiantutkimuksen aputieteiden paleografian ja diplomatiikan keksijänä ja aloittajana, eli kyse on siis vanhojen käsialojen tulkintataidosta ja vanhoja asiakirjoja koskevasta opista, molemmat välttämättömiä historiallisten väärennösten paljastamiseksi.
1700-luvun lopussa Saksissa syntynyt Leopold von Ranke on niin kutsutun historistisen historiantutkimuksen ja -kirjoituksen isä. Rankelaisessa historismissa oli lyhyesti yksinkertaistaen kyse siitä, ettei Ranke uskonut mahdollisuuteen saavuttaa historiaa koskevaa järkevää ja pätevää tietoa aikakausia ylittävillä yleisteorioilla, vaan katsoi tarpeelliseksi kääntyä kohti erityistä, partikulaaria, ja nostaa keskeiseksi kysymykseksi, mitä oikeastaan oli tapahtunut, wie es eigentlich gewesen ist? Rankelaisen historismin pohjalta opetetaan historiaa yhä edelleenkin, joskin kielellisen käänteen tuottamat relativistiset näkemykset historijoitsijan ja historiantutkimuksen metodien mahdollisuuksista tuottaa "objektiivista" tietoa ovat nakertaneet historismin perustaa.
1800-luvulla syntyneiden monien nykyistenkin yhteiskunta- tai valtiotieteiden vaikutus tuntui talous- ja sosiaalihistorioiden kukoistuksessa. Tämä merkitsi ensimmäistä aaltoa yhden ja yhtenäisen historian kentän jakautumisessa useaksi kapeammaksi alaksi myös institutionaalisesti, eri eurooppalaisissa yliopistoissa. Samalla ns. kansalliset historiat vakiintuivat osaksi kansallisvaltioprojekteja, mikä on vaikuttanut historiantutkimuksen kysymyksenasetteluihin ja kiinnostuksenkohteisiin aivan ratkaisevalla tavalla. Aikaisemmin hahmoltaan jokseenkin vielä yhtenäinen historiantutkimus onkin 1800-luvun lopulta tähän päivään asti jakautunut jakautumista päästyään sekä metodologisesti, alueellisesti, kronologisesti että poliittis-ideologisesti todella moniin erilaisiin rinnakkaisiin koulukuntiin ja ryhmittymiin, joita yhdistää tätä nykyä lähinnä enää se, että niissä kaikissa pyritään kirjoittamaan kertomusmuotoisia tulkintoja ihmisyhteisöjen menneisyydestä pääosin kirjallisten lähteiden perusteella.
Samalla on kuitenkin ehditty siirtyä kielellisen käänteen myötä aikakaudelle, jossa myös historiallisen totuuden käsitteellinen mielekkyys on kyseenalaistettu monin eri tavoin, eivätkä historioitsijat enää yleensä sano pyrkivänsä objektiiviseen totuuteen tai kaikenkattavaan, täydelliseen kuvaukseen tutkimuskohteestaan, vaan puhuvat mieluummin rehellisyydestä tutkimuskohdettaan kohtaan ja eettisestä velvollisuudestaan tehdä oikeutta menneisyyden yksilöille ja ilmiöille samalla, kun keskustelu on avoimessa tilassa koskien sitä, ovatko historialliset eli menneisyyttä koskevat tieteellisen metodin mukaan kirjoitetut tutkimustekstit menneisyyden rekonstruktiota, konstruktiota vai dekonstruktiota.
Historia kuitenkin ymmärretään edelleen yhteisön kollektiiviseksi myytiksi, joka pitää esillä sen mikä on muistamisen arvoista. Historiankirjoitus käyttää näin valtaa nostamalla menneisyydestä esiin toimijoita, tapahtumia ja vaiheita, ja jättää toiset syrjään. Tässä suhteessa Paul Ricoueurin ajatus muistamisesta representaationa, esittämisenä, on relevantti.
Jouko Nurmiaisen laajan alustuksen pohjalta keskusteltiin historian teemoista. Aino Kukkonen aloitti keskustelun lauseella "lähteet eivät puhu, vaan historioitsija". Nurmiainen vastasi tähän, että rankelaisen positivismin näkökulmasta nimen omaan lähteet puhuvat - vastareaktio tähän on ollut historioitsijan kertoja-aseman korostaminen. Laura Karttunen tulkitsi tämän näkökulman suhtautuvan historiaan tekstinä eli kirjoituksena. Nurmiainen kommentoi tähän, että historiantutkimus toki keskittyy kirjallisiin lähteisiin ja esim. arkeologisiin löydöksiin, joskin tutkimusaineistoa toimii myös suullinen historia. Toisaalta perimätiedon perusteellakin on tehty päätelmiä, joten fundamentaalista eroa eri lähteiden välillä ei ole.
Johanna Enqvist pohti historian tehtävää nykyään - mikä on muistamisen arvoista? Tämä liittyy perinnön käsitykseen ja kriittiseen perinnöntutkimukseen liittyy ymmärrys vallasta. Nurmiainen totesi, että ns. uuden historian esiinmarssin myötä aiemmin marginaalisia ihmisryhmiä ja aiheita on nostettu aktiivisesti esiin.
Janne Vanhanen tiedusteli sitä, missä määrin populaari historia heijastelee historiantutkimuksen muutoksia. Tästä aukesi keskustelu historian populaareista esityksistä. Nurmiaisen mukaan populaarihistoriassa voidaan nähdä eri lajityyppejä - esim. sotahistoria, elämäkerrat, poliittisen muistelmat, kuninkaallisten ja muiden historiallisten merkkihenkilöiden elämää esittelevät teokset - ja riippuu hyvin paljon lajityypistä miten historiantutkimuksen metodit painottuvat.
Anssi Korhonen pohti julkista keskustelua historian tutkimuksen ja populaarien esitysten eroista: onko populaarihistoria menetelmiltään kevennettyä tutkimusta vai onko kyseessä aivan oma lähestymistapansa? Anu Lahtisen mielestä tämä riippuu siitä mitä populaarilla tarkoitetaan. Myös hyvin kirjoitettu tutkimus voi olla yleistajuista ja suurta yleisöä kiinnostavaa, eli populaaria. Nurmiaisen mukaan voidaan pohtia mikä tekee populaarista esityksestä historiaa, jos lähdekriittinen metodi ei ole samalla tasolla historiantutkimuksen kanssa. Toisaalta sekä tutkimus että populaari esitystapa ovat menneisyydestä kertovia kirjallisia esityksiä. Korhonen pohti tekijän institutionaalisen aseman merkitystä - onko eroa sillä onko kirjoittaja tutkija vai esim. toimittaja? Laura Karttunen nosti tässä yhteydessä esiin elämäkerran kirjallisena genrenä, jonka epämääräisemmissä esimerkeissä tutkimusote ei ole kovin luotettava. Lahtinen muistutti kuitenkin, että myös toimittajalla voi olla tutkijan koulutus, sukututkijalla paljon omaehtoisesti opittua asiantuntemusta menetelmistä ym. Nurmiaisen mukaan kirjoittajan henkilöyden kautta ei päästä pitkälle historian määrittelyssä, vaan on katsottava itse tekstiä: täyttääkö se tietyt normit. Historia ei ole tiedettä ankarassa mielessä, vaan opinharjoitusta.
Historian kertomuksellisuuteen liittyen Kukkonen muistutti siitä, että historian käyttämät käsitteet ja ilmaukset ovat jo vallankäyttöä. Tämä liittyy laajemmin keskusteluun tieteen etiikasta, joka täytyy pitää mielessä kun esim. tehdään totuutena esitettyjä väitteitä ihmisyksilöistä. Korhosen mukaan historian otsikon alla ala näyttää autonomiselta, mutta toisaalta on laajemmin ymmärretty historiantutkimus, esim. arkeologia, toisaalta sairauksien historia tai väestöhistoria. Ovatko tämänkaltaiset alat historian "aputieteitä"? Lahtinen kommentoi, että lähitiede on mukavampi termi kuin ehkäpä arvolatautunut aputiede. Rajankäyntejä on paljon. Vaikka historian osa-alueita on eroteltu toisistaan esim. aineistojen luonteen perusteella, on olemassa eri alojen ryppäitä, jotka käyttävät toinen toisensa tutkimustuloksia. Esimerkiksi arkeologiaan verrattuna myös historiassa on vaikuttanut ns. materiaalinen ja posthumanistinen käänne, joka on ohjannut tutkijoita tutkimaan myös ei-inhimillisten tekijöiden vaikutusta historiallisiin tapahtumiin. Joka tapauksessa ajallinen kontekstualisointi ja ymmärrys historiallisen ajan erilaisuudesta nykyhetken oloihin nähden on historiatieteen ytimessä.