Monitieteisen humanistisen termityöhankkeen kokousmuistio 16042019

Monitieteinen humanistinen termityöhanke

Termikokous 16.4.2019, klo 11-13, Kaisa-talo, ryhmätyötila 4005

Käsiteltävä termi: "variaatio"

Läsnä: Aino Kukkonen (alustaja), Johanna Enqvist, Teemu Ikonen, Hanna Kemppi, Pirkko Nuolijärvi, Jouko Nurmiainen, Tommi Vehkavaara (sihteeri)

Tämänkertainen termikokous käsitteli termiä variaatio esittävissä taiteissa ja erityisesti baletissa, jossa sillä on vakiintunut merkitys ja käyttö.

Alustaja Aino Kukkonen aloitti huomioimalla, että siinä missä musiikkisanasto on pääosin italiaa, on balettisanasto taas ranskaa. Ranskankielisiä termejä käytetään edelleen yleisesti mm. baletin opetuksessa kääntämättä niitä kansankielille. Ranskankielisen termistön vakiintuminen baletin ”universaalikieleksi” on seurausta baletin alkuperästä renessanssin hovijuhlissa. Baletin esimuoto hovibaletti, ballet de cour, kehittyi Ranskan kuninkaan hovissa 1580-1660. Hovibalettia kopioitiin muihin Euroopan hoveihin, joissa ranskalaiset balettimestarit vierailivat sommittelijoina. Erityisen aseman se sai aurinkokuningas Ludvig XIV:n aikana, jolloin kuningas itsekin osallistui tanssijana esityksiin. Tanssimestari Pierre Beauchamps (1631-1705) vakiinnutti baletin peruslähtökohtia kuten viisi perusasentoa ja jalkojen aukikierron (noin 45 astetta) sekä kehitti notaatiota ja baletin termistö kasvoi. V. 1661 Ludvig XIV perusti kuninkaallisen tanssiakatemian ja 1672 Académie Royale de Musique et Dansen, josta syntyi Pariisin ooppera. 1700-luvun alussa Ludvig XIV vakinaisti sen tanssiryhmän ja balettikoulun. Tuolloin siirryttiin vähitellen hovien harrastuksesta baletin ammatillistumiseen ja perustekniikka vakiintui 1800-luvulle tultaessa.

Kukkonen esitteli lyhyesti muutamia balettiteokseen esittäjiin ja rakenteeseen termejä, johon käsite ”variaatio” liittyy. Perinteisesti baletin esiintyjät ovat rankattu hierarkkiseen järjestykseen, joista alin ovat ”corps de ballet”:n eli ”balettikuoron” jäsenet, seuraavalla tasolla on ”coryphee” eli ”pieni solisti” ja korkeimmalla ”primaballerina” eli tähtitanssija sekä miespuolinen esitanssija. Termin ”variaatio” erityismerkitys baletissa liittyy 1800-luvun balettien kohokohtaosioon ”Grand pas de deux”, joka on ballerinan ja hänen partnerinsa esittämä rakkaustarinan huipentumaa ilmentävä tanssisarja ja joka noudattaa tiettyä kaavaa: pääosaparin sisääntulon jälkeen on yhdessä tanssittava hidas adagio, jota seuraa ensin miehen ja sitten naisen variaatio ja lopuksi yhteinen coda. Termit ”adagio” ja ”coda” ovat samoja kuin musiikissa, mutta niillä on erityiskäyttö baletissa ”Grand pas de deux”:n osina. ”Variaatio” on siis baletissa erityinen virtuoosimainen soolotanssi.

Alustuksen jälkeisessä keskustelussa vertailtiin termin ”variaatio” ja sen lähikäsitteiden merkitystä ja käyttöä muissa taiteissa, taiteidentutkimuksessa sekä kielentutkimuksessa. Pirkko Nuolijärvi nosti esiin termien ”variaatio”, ”variantti” ja ”varieteetti” eri käyttöyhteyksiä kielentutkimuksessa, vaikka toisinaan niitä käytetään huolimattomasti lähes synonyymisesti. Teemu Ikonen esitti kysymyksen teatteritermin ”varietee” yhteydestä variaatioon, mutta tähän ei keskustelussa juuri selvyyttä tullut. Havaittiin myös että ”varietee” puuttuu termipankista. Toinen Ikosen kysymys koski termin ”variaatio” paradoksaalisesti vakioitunutta merkitystä baletissa ja sitä voitaisiinko myös yksittäsi soolotansseja kutsua variaatioiksi? Kukkosen mukaan esimerkiksi balettikilpailuissa esitettäviä soolotansseja, joissa musiikki tulee yleensä nauhalta, kutsutaan myös variaatioiksi ja että tällöin vaihtelua voi olla esimerkiksi esitysten tempossa.

Ikonen jatkoi vertaamalla ”variaatiota” aiemmin keväällä esittelemäänsä ”adaptaation” käsitteeseen, joka eroaa variaatiosta siinä, että adaptaatiossa sovitetaan yhden taidemuodon teoksen (esim. romaani) sisältöä toiseen taidemuotoon (esim. draama). Hanna Kemppi jatkoi tästä huomioimalla, että kuvataiteessa termin ”variaatio” käyttö eroaa lähikäsitteistä ”muunnelma” ja ”toisinto” siinä, että variaatio on yleensä taiteilijan itse omasta aiemmasta työstään tekemä uusi työ, kun toisinto ja muunnelma ovat yleensä toisten tekemiä. Esimerkiksi grafiikassa graafikko saattaa työstää painolaattaa edelleen ensimmäisten painosten jälkeen.

Johanna Enqvist huomioi, että termillä ”variaatio” on käyttö myös arkeologiassa, eri kulttuureissa ja eri aikoina samaa funktiota palvelevat esineet (esim. ruukku) koristellaan usein eri tavoin. Lisäksi Enqvist totesi, ettei variaatio viittaa aina pelkkiin kulttuurituotteisiin vaan sitä käytetään myös puhuttaessa mm. DNA-variaatioista.

Lopuksi keskustelu johti yleisempään termien yhteisen alkujuuren etsimisen problematiikkaan. Esim. termin ”arabeski” viittauskohteille baletissa ja kuvataiteessa ei keskustelussa löydetty oikeastaan mitään muodollista yhtäläisyyttä. Havaittiin myös että esim. termit ”varieteetti” ja ”variaatio” ovat usein tutkijan luomia luokittelukäsitteitä, joissa luokkien rajaaminen ja erottaminen on myös tutkimuksen tavoitteista riippuvaista.