Monitieteisen humanistisen termityöhankkeen kokousmuistio 12122018

Monitieteinen humanistinen termityöhanke

Termikokous 12.12.2018, klo 10-12, Kaisa-talo, ryhmätyötila 6005

Läsnä: Jouko Nurmiainen (alustaja), Janne Vanhanen (sihteeri), Tiina Käkelä, Anu Lahtinen, Lea Laitinen, Kaarina Pitkänen-Heikkilä

Käsiteltävä termi: "kansa"

Alustaja Jouko Nurmiainen totesi ensin, että kansa-termin käyttöyhteyksiä on monia ja että se on myös arkikielessä hyvin yleinen ja monimerkityksellinen. Myös tieteellisissä konteksteissa kansa-sanaa käytetään monissa yhteyksissä. Alustajan lähtökohta on kansa historiassa, erityisesti aate- ja käsitehistoriassa.

Wikipedian kansa-hakusanaa tarkasteltaessa huomataan, että siellä kansan merkitykset on jaoteltu kolmeen ryhmään: 1) ihmisjoukko, väki, 2) etninen ryhmä ja 3) kansakunta. Alustajan mukaan tämä voi antaa lähtökohdan kansan merkitysten tarkastelulle myös termikokouksessa. Ensimmäisessä yhteydessä kansalla viitataan rajoiltaan epämääräiseen kollektiiviseen subjektiin, jolle oletetaan jonkinlainen samanmielisyys, kuten otsikoissa "Kansa raivostui" tai "Kansa lähti kadulle". Tämä merkitys tarjoaa samastumispintaa, mutta on käsitteellisesti epämääräinen - mikä juuri sallii komeat fraasit. Tämänkaltaiseen kansan käsitteeseen kohdistuu tieteellinen mielenkiinto valtio-opin ja politiikan tutkimuksen alueella.

Kansan toinen merkitys, kansa etnisenä ryhmänä, on selkeämpi pohja määrittelylle, mutta monilla tavoin hankala. Biologisten erottelujen jälkeen etnisyys on tullut ihmisryhmien välisten erontekojen perustaksi, mutta tämä on myös kiistanalainen perusta. Etnis-kielellisiin ryhmiin kuuluminen kun ei ole yksinkertainen asia, sillä yksilöt voivat jakaa piirteitä monien etnisten ryhmien kanssa. On myös vaikea perustella sitä, onko jokin joukko "itsenäinen" kansa vai jokin pienempi ryhmä. Tiina Käkelä esitti juutalaisuuden esimerkkinä tästä, alustaja Nurmiainen mainitsi tässä yhteydessä myös romanikansat. Etnisesti määrittyvien kansojen olemassaolo perustuu vahvasti jäsenten itseymmärrykseen. Näin subjektiivisesta näkökulmasta on vaikea ryhtyä määrittelemään kansoja.

Kansakunta, kansan kolmas merkitys, sisältää paitsi etnisen, myös poliittis-valtiollisen ulottuvuuden. Kansakunta on horisontaalinen, sosiaaliset hierarkiat ylittävä yhteisö, jossa esimerkiksi säätyasemaltaan erilaiset yksilöt voivat ajatella kuuluvansa samaan kansakuntaan. Kansakunnan karkea määritelmä voisi perustua omaan valtioon tai vastaavaan autonomiseen yksikköön, tai ainakin jonkin joukon haluun muodostaa tällainen yksikkö. Tämä näkyy eritoten eurooppalaisessa kehityksessä kansallisuusliikkeen myötä. Onkin kysytty millä historian hetkellä on järkevää alkaa puhua kansakunnista, missä historian vaiheessa synty moderni nationalismi? Valtiofilosofisesti ajatellen valtiopäivät tai parlamentti ovat kansan tahdon ilmaisijoita ja merkitsevät näin jotain syvempää kuin pelkästään kansan edustusta.

Kansa-termin käyttö on joka tapauksessa varsin selkeää eurooppalaisten kansallisvaltioiden parissa. Vaikeampia kysymyksiä herättävät tilanteet, joissa etnisten kansojen ja kansakuntien määrittyminen suhteessa toisiinsa ei ole niin yksinkertaista. Suomen kielessä kansan, kansakunnan ja kansalaisuuden yhteys sanatasolla on huomattava. Monissa muissa kielessä tälle kolmikolle on kolme eri sanaa, kuten ruotsin folk, nation ja medborgare tai englannin people, nation ja citizen. Nurmiainen mainitsi Käsitteet liikkeessä -antologiassa esitetyn näkemyksen siitä, että suomalaisen kansan ja kansakunnan läheisyydestä voisi päätellä voimakkaan siteen näiden tekijöiden välillä. Alustaja esitti kuitenkin myös sen, että 1800-luvun Suomessa oli erityistä tarvetta sijoittaa Suomi eurooppalaisten kansallisvaltioiden joukkoon.

Seuraavaksi Nurmiainen avasi kansa-termin aate- ja käsitehistoriaa. Kreikkalaisen demokratian kantasanat demos (kansa) ja kratos (voima) luovat pohjan kansanvallan ajatukselle. Demos tarkoitti tosin aikanaan eräänlaista kuntajakoa, jolloin vapaa mies tuli kirjata johonkin demokseen kuuluvaksi. Olennaista oli että kansan käsite liittyi paikkaan ja syntyperään. Ateenan demokratiassa kansan ja kansalaisuuden käsitteet olivat pitkälti samat. Kansakunnan käsitettä ei ollut olemassa. Ateenalainen demos rajasi kansan ja kansalaisuuden vain tietyille sosiaalisen hierarkian jäsenille kuuluvaksi. Roomassa populus tarkoitti koko laajaa roomalaista hallintokoneistoa ja viittasi valtajärjestelmään, joka sai oikeutuksensa kansalta, joka tiettyjen oikeuksien ja velvollisuuksien saajana oli rajattu joukko.

Kristinuskon leviäminen 300-luvulla muutti antiikinaikaista tilannetta, kun valtiollisen vallan oikeutuksesta alkoi tulla teologinen kysymys ja "kristikunnan" suhde oli universaaliin jumaluuteen. Toisaalta juutalaiseen traditioon kuului ajatus valitusta kansasta. Kansainvaellusten ja Länsi-Rooman rappion aikana alettiin käyttää etnisiä nimityksiä ja rajauksia, vaikkeivät tuon ajan valtakunnat millään muotoa etnisiä kokonaisuuksia olleetkaan. Etnisyyden ajatukseen perustuvat kansakäsitykset jättivät kuitenkin poliittis-valtiolliset termit toissijaisiksi.

Uuden ajan omaksumaan antiikin perintöä vaalivaan maailmankuvaan kuuluu sen korostaminen, että valtiollisen vallan oikeutus tulee kansalta. Kansa aletaan hiljalleen ymmärtää valtiomahtina, jolta monarkkien valta on peräisin. Ajan yhteiskuntasopimusteoriat esittävät myös, että kansa luovuttaa osan vallastaan hallitsijoilleen saadakseen vastineeksi turvaa luonnontilasta, eli kaikkien sodasta kaikkia vastaan. Kansa alkoi siis oikeuttaa vallan ja vanhat edustajistot, kuten Englannin alahuone ja Ruotsin valtiopäivät ovat nimenomaan kansan edustajia. Demokratian nousu positiiviseksi asiaksi on suuri ja nopea valistusajan murros. Vallankumoukselliset valtiomiehet saattoivat julistaa edustavansa kansan tahtoa ja vaatia kansalle sen oikeuksia. Näin kansasta tuli etnis-romanttinen samastumiskohde. Esimerkiksi Suomessa, jolla ei ollut omaa valtiota, kehitettiin omaa kieltä, hallintokoneistoa ja koululaitosta. Tiina Käkelä kommentoi tähän, että ilman koulutusta ei voi olla poliittinen subjekti. Kansan täytyy oppia olemaan tietoinen itsestään - tähän koululaitos ja lukutaito antavat valmiudet.

1800-luvulla sekä etniseen että poliittiseen kansaan kuulumisesta tuli ihmisten identiteetin keskeinen asia säätyyn ja syntyperään liittymättä. Kansaa alettiin myös hyödyntää puoluepoliittisessa agitaatiossa sekä hyödyllisillä että vaarallisilla tavoilla. Kansanpuolueet, kansandemokraattiset liikkeet ja kansallismieliset oikeistopopulistiset liikkeet saivat kaikki polttoaineensa kansan uudesta käsityksestä. 1900-luvun alun historian jälkeen on ilmeistä, että kansasta voi sanoa lähes mitä hyvänsä, kunhan sanomassa on jokin kytkös etnis-kulttuuriseen ryhmään. Nähdään muun muassa vastakkaisuus ylikansallisen järjestelmän ja kansan välillä.

Tiina Käkelä mainitsi tässä yhteydessä multitudo-käsitteen, jolla nykyiset poliittiset filosofiat (mm. Antonio Negri) viittaavat ei-omistavaan joukkoon. Keskusteltiin ruotsinkielisen hallintotermistön merkityksestä suomalaisessa kansan ja valtion kontekstissa. Keskusteltiin myös käsitehistorian merkityksestä käsitteiden käytön selventämisessä ja sen peilaamisessa miten kielelliset muutokset ja yhteiskunnan muutokset vaikuttavat toisiinsa. Pohdittiin myös kansan kattavuutta esimerkiksi suhteessa "heimoon" ja huomioitiin että alkuperäiskansat ovat omaksuneet nimityksen itsestään kansoina. Keskusteltiin vielä siitä, miten Suomessa sosialistinen työväenliike saapui varsin myöhään suomeen 1800-luvun lopulla, jolloin kansan käsite politisoitui uudella tapaa. Sitä edeltävä teollisuuspatruunoiden työväen sosiaalista asemaa ja mahdollisuuksia edistävä toiminta on Suomessa ollut merkittävämpää kuin monessa muussa maassa esimerkiksi työväenyhdistysten perustamisen kannalta. Nurmiainen totesi lopuksi, ettei nationalismia kannata projisoida 1900-lukua varhaisempaan historiaan.