Monitieteisen humanistisen termityöhankkeen kokousmuistio 07022018

Monitieteinen humanistinen termityöhanke Termikokous 7.2.2018, klo 15-17, Kaisa-talo, ryhmätyötila 6005 Termi ”Kirjoitus”

Läsnä: Janne Vanhanen (alustaja), Juuso Gustafsson, Anu Lahtinen, Laura Karttunen ja Jouko Nurmiainen (sihteeri).

Käsiteltävä termi: kirjoitus

Kevään 2018 ensimmäisessä Monitieteisen humanistisen termihankkeen termityökokouksessa kuultiin Janne Vanhasen alustus termistä "kirjoitus" ja keskusteltiin ko. käsitteestä. Vanhanen aloitti esittelemällä Termipankista löytyviä "kirjoitus"-käsitesivuja. Kielitieteissä ”kirjoitus” määritellään merkkijärjestelmäksi, joka kuvaa sovituin symbolein tai merkein tiettyä osaa puhutusta kielestä eikä kirjoitus edusta suoraan kielenulkoisia seikkoja.

Kirjallisuudentutkimuksessa ”kirjoituksella” on kolmiosainen määritelmä: 1) kirjoitettu teksti, 2) kielellisen ilmaisun tallettaminen näkyvin symbolein ja 3) kirjoittamistapahtuma. Termin selite painottuu vahvasti Roland Barthesin näkemykseen, jonka mukaan ei ole neutraalia kirjoitusta, vaan kaikki kirjoitus tuottaa käsitystämme maailmasta.

Vanhanen esitteli joitakin kirjoituksen ähikäsitteitä kirjallisuudentutkimuksessa: luettava teksti eli kommunikatiivinen teksti, joka ei edellytä lukijalta muuta kuin passiivista vastaanottoa ja omaksumista; kirjoitettava teksti eli teksti, jonka lukeminen edellyttää lukijalta sen uudelleen ”kirjoittamista” lukemisen aikana, lukeminen on tekstin uudelleen tuottamista (avantgardistiset tekstit kuten James Joycen Odysseus).

Termipankista löytyy lisäksi paljon myös muita termisivuja, joissa varsinkin kielitieteen puolella määritellään erilaisia kirjoituksen teknisiä lajeja, esim. kyrillinen kirjoitus. Kirjallisuudentutkimuksessa mainitaan myös ns. aseeminen kirjoitus, joka ei välitä verbaalisia merkityksiä. Tekstuaalitieteissä lineaarinen kirjoitus on suoraviivaista, riviltä toiselle etenevää horisontaalista kirjoitusta, epälineaarinen kirjoitus puolestaan ei etene suoraviivaisesti riviltä toiselle, vaan kääntyilee eri tavoin.

Kirjoituksen käsitteestä sanakirjoissa ym.: tyypillisesti taito merkitä ja välittää symbolien avulla erilaisia merkityksiä. Kielitoimiston sanakirjan mukaan teksti on kirjoitusmerkkejä, kirjallinen tuote, se mitä on tuotettu; Uusi suomen kielen sanakirja määrittelee kirjoituksen kirjoitelmaksi tai tekstiksi.

Seuraavaksi Vanhanen esitteli kirjoitus-termin relevanssia estetiikassa. ”Writing”-hakusana lötyy kahdesta estetiikan englanninkielisestä sanakirjasta: The Routledge Companion to Aesthetics viittaa Barthesiin ja Blackwell Companion to Aesthetics viittaa sekä Barthesiin, Cavelliin ja Derridaan että ironian käsitettä käsittelevään artikkeliin, joka on yksi näkökulma kirjoitukseen.

Barthes erittelee kirjoittamisen kolmea aspektia, jotka ovat kieli, tyyli ja kirjoitus. Kieli tulee kirjoittajan käyttöön annettuna, tyyli on lopulta konventionaalista. Kirjoitus taas on toisaalta yhteistä, sosiaalista ja solidaarista, ihmisen toiminnan ydintä, mutta ”kirjoitus” kirjoittajan tekona ja valintana koskee sitä, kuinka hän käyttää ja muokkaa konventioita, on ainutlaatuinen luova teko.

Laura Karttunen huomautti, että itse asiassa se, mistä Barthes puhuu kirjoituksena, on tältä pohjalta varsin lähellä sitä, mistä nykyään usein puhutaan diskurssina. Tällä on omat seurauksensa sille, miten näitä käsitteitä kannattaa yrittää määritellä.

Stanley Cavellin mukaan kirjoitus on ihmisen toiminnan ja omaperäisyyden tunnusmerkki; runous on kirjoituksen ja kirjoittamisen tutkimista sen omilla keinoilla.

Kirjoitus mainittiin myös ironian hakusanan yhteydessä, ja ironian voisi pikaisesti määritellä eräänlaiseksi salaivaksi, piileväksi ivallisuudeksi, ”epäsuoraksi ivaksi, joka rakentuu sanotun ja puhujan todellisten tarkoitusperien ristiriidalle” ("ironian" määritelmä Termipankissa).

Ajatus ironiasta "kirjoituksen olemuksena" muotoutui romantiikan ajan kirjallisuuskriitikoiden (Schlegel, Solger) näkemyksissä, joiden mukaan kirjallisuus huipentuu ironiassa. Ironia modernin kirjallisuuden omimpana lajina; Kierkegaard: aktuaalisuus vaatii kirjailijaa ottamaan ironisen etäisyyden siihen; Lukács: modernin ajan olemassaolo on luonteeltaan riitasointuista ja hajoavaa, siksi sitä kuvaavan kirjallisuuden tulee olla ironista. Tästä seuraa jälkistrukturalistien teoretisoima ironinen etäisyys kirjoittajan tarkoituksen ja lukijan ymmärryksen välillä.

Jacques Derridan kirjoituskäsityksen mukaan merkit viittaavat aina muihin merkkeihin, ei ole merkkiä, joka viittaisi vain omaan itseensä. ”Kirjoitus”, écriture, on Derridan nimitys tälle loppumattomalle viittaamisen prosessille, eikä siis merkitse vain konkreettista kirjoitusta. ”Arkkikirjoitus” (archi-écriture) viittaa kuiluun kirjoitetun ja kirjoittajan intention välillä, vastaanottajan ymmärrys vs. tekijän intentio.

Juuso Gustafsson totesi, että tämä Derridan kirjoituksen määritelmä tulee hyvin lähelle semiotiikan semiosiksen määritelmää (ks. Tommi Vehkavaaran laatima semiosis-määritelmä TTP:ssa).

Edellisistä päästään ”tekijän kuoleman” ajatukseen: kirjoittaja ei ole itse läsnä siinä kirjoituksessa, jota luemme ja tulkitsemme. Tästä päästään ”disseminaation” käsitteeseen, joka merkitsee Derridalla kulttuurin tuotteiden merkitysten jatkuvan hajaantumisen prosessia: kaikki kirjoitus on disseminoitunutta, aitoja ja todellisia merkityksiä ei ole – ei siis ole ”pyhää” kirjoitusta, ts. kirjoitusta, jossa merkitys olisi välittömästi läsnä.

Kirjoitus on siis aktiivista ja tuottavaa. Tämä on vastakohta klassiselle, läsnäolon metafysiikkaan perustuvalle käsitykselle (olemassaolo=läsnäoloa), joka priorisoi puhuttua kieltä. Kirjoitus on tällöin vain välikappale, eloton kopio verrattuna subjektin välittömään itseilmaisuun puheessa, jossa ”sielu” tai ”henki” paljastuu (ks. TTP: logosentrismi).

Klassisen filosofian näkökulmasta kirjoituksen hyvä puoli on siis, että sen avulla on mahdollista välittää ja tallentaa merkityksiä, mutta huono puoli taas, että toisin kuin hetkeen sitoutuvaa puhetta, sen merkityksiä voi tulkita erilaisin tavoin loputtomasti, myös vastoin kirjoittajan intentioita. Derrida käyttää tässä yhteydessä kaksijakoista termiä farmakon (kr. lääke/myrkky), vertaa myös Farmakos, syntipukki.

Vanhanen esitteli vielä kirjoituksen muita konteksteja estetiikassa. Kirjoitus taideteoksen välineenä: kysymys muodon ja sisällön jaottelusta; voiko sisällön siirtää välineestä toiseen, esim. kirjallisten teosten elokuva- tai näytelmäsovitukset. Vanhanen referoi lyhyesti Anthony Burgessin ja Stanley Kubrickin Kellopeliappelsiinien, siis kirjan ja elokuvan, eroja käsitellyttä artikkelia, jossa juuri adaptaatioiden problematiikkaa käytiin läpi esimerkkitapauksen avulla. Juonikuvio voi säilyä samana, mutta kun väline on aivan toinen, missä määrin on kyse samasta teoksesta?

Eräs relevantti estetiikan konteksti on kirjoitukseen perustuvien teosten ontologia: autografiset teokset ovat uniikkeja ja väärennettävissä (esim. kuvataide, myös grafiikka: teoksen syntyhistoria on olennainen, tietty kausaliteetti suhteessa alkuperäiseen). Allografiset teokset voidaan toistaa (esim. musiikki, teatteri ja tanssi, kirjallisuus ja arkkitehtuuri).

Tämän jälkeen siirryttiin pohtimaan kirjoituksen merkitystä muilla tieteenaloilla. Valitettavasti teatteritutkimuksen edustaja oli poissa, minkä takia esittävän taiteen näkökulmaa tähän ei tällä kertaa saada. Laura Karttunen havainnoi tarpeen usealle eri kirjoituksen määritelmälle ainakin kirjallisuudentutkimuksen aihealueella: on toisaalta tekninen kirjoituksen määritelmä, toisaalta taas ranskalaisten jälkistrukturalistien keskustelusta nousevat määritelmät. (Tähän liittyi lyhyesti pohdiskelua TTP:n sivunrakennuksen tekniikasta ja periaatteista.)

Jouko Nurmiainen ja Anu Lahtinen pohtivat historiaa ja kirjoituksen käsitettä: aputieteet kuten paleografia tulevat lähelle nyt esillä olleita hyvin teknisiä kirjoituksen käsitteitä, mutta myös esim. kulttuurihistoriassa, historianfilosofiassa ja -teoriassa alustuksessa käsitelty sisältö on hyvinkin relevanttia, vaikka ehkä hieman toisin sanoin. Laura Karttusen kommentin pohjalta päädyttiin toteamaan, että toisaalta jo itse koko oppialan nimitys ”historiankirjoitus” nimenomaan sisältää juuri tämän termin ja tarkoittaa kirjallisten tekstien aina ja alati vajavaista ja tulkinnallista lukemista ja ymmärtämistä toisten kirjallisten tekstien kirjoittamiseksi, menneisyyttä koskevista aiheista. Hyvin relevanttia siis, vaikka kirjoituksen käsite ei sellaisenaan välttämättä ole kaikkein yleisin historiateoriassa, vaan samoista asioista saatetaan puhua tekstin, diskurssin ym. sanojen avulla.

Katsottiin vielä kirjallisuudentutkimuksen puolelta ”naiskirjoituksen” käsitettä TTP:sta: naisruumiin ja naisen erilaisuuden kirjoittumista kieleen ja tekstiin, jne. Todettiin termisivun jatkokehittämisen tarve.