Määritelmä lyhyt proosamuotoinen teksti, jossa on runoudelle ominaisia rakenteellisia ja tyylillisiä piirteitä

Selite

Näihin piirteisiin kuuluu esimerkiksi metaforia ja muita kielikuvia, rytmiikkaa, soinnutusta, normaalin virkerakenteen muuntelua, jne. Proosarunossa korostuu säkeen tason sijaan usein virkkeen taso tai laajempi, kappaleenomainen yksikkö. Kun säkeen rajan ja pituuden rytmisiä mahdollisuuksia ei käytetä, keino korostaa syntaksin, sana-aineksen ja sanatason toiston sekä kuvallisuuden rytmiikkaa. Proosarunon suhteellinen lyhyys, muodon vapaus ja vapat mielleyhtymät sekä toisaalta keskittäminen mahdollistaa pienten ja vähäpätöisten ilmiöiden syvemmän sisällön tavoittamisen, uni- ja valvetilojen sekoittumisen ja odottamattomat mielijohteet.

Kiinnostus proosan ja runon yhdistämiseen lisääntyi jo 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla. Lajin ensimmäinen varsinainen edustaja on ranskalaisen Louis (Aloysius) Bertrandin (1807-41) koristeellisten ja rytmikkäiden tekstien kokoelma Gaspard de la nuit (1842, Yön Kaspar). Proosarunon ensimmäinen suuri klassikko on Charles Baudelairen kokoelma Spleen de Paris, alk. Petits poémes en prose (1869, Pariisin ikävä). Kirjeessä kustantajalleen Baudelaire kuvailee teosta seuraavasti:

Kukapa meistä ei olisi kunnianhimon päivinään uneksunut proosan ihmeestä: runollisesta, rytmittömänä ja riimittömänäkin musikaalisesta proosasta, joka olisi kyllin joustavaa ja kyllin kovaa mukautuakseen mielen lyyrisiin liikkeisiin, uneksimaan aaltoiluihin, tietoisuuden äkillisiin hyppäyksiin?

Arthur Rimbaudin Les Illuminations (1886, Säteilevät kuvat) on toinen kuuluisa lajin edustaja. Proosarunoa ovat viljelleet myös esim. Stéphane Mallarmé, Rainer Maria Rilke, Oscar Wilde, Amy Lowell ja T. S. Eliot.

Suomen kirjallisuuteen proosaruno alkoi tehdä tuloaan 1800-luvun loppupuolella, Vaitöskirjassaan Ääneen kirjoitettu (1987) Auli Viikari korostaa Eino Leinon kokoelman Päiväperhoja (1903) pikkurunojen merkitystä suomalaisten proosarunojen mallina. Lajin kotimaista kärkeä edustavat Eeva-Liisa Mannerin proosarunot kokoelmassa Kirjoitettu kivi (1966). Lisäksi esim. Paavo Haavikko, Mirkka Rekola, Väinö Kirstinä, Pertti Nieminen, Bo Carpelan ja Sirkka Turkka ovat hyödyntäneet proosarunomuotoa.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä proosaruno on noussut uudelleen kiinnostuksen kohteeksi. Proosarunon edustajia ovat Suomessa tällä hetkellä esimerkiksi Saila Susiluoto, Markku Paasonen sekä Silja Järventausta.