Kirjallisuudentutkimus:nonsense
nonsense
| nonsense |
Määritelmä runous, jonka syntaksi on pseudosyntaksia ja logiikka absurdia
Selite Nonsense-runouden kieli näyttää toimivan diskurssina, mutta tavuista tai sanoista ei muodostu esittäviä merkityskokonaisuuksia, ei edes silloin kun esitys on lauseopillisesti moitteetonta. Nonsenselle ovat luonteenomaisia uudissanat ja erilaiset kielipelit. Nonsense-runous on ollut suosittua lapsille tarkoitetussa kirjallisuudessa. Myös taidelyriikka voi käyttää mestarillisesti nonsensea. Teoksessaan An Anatomy of Literary Nonsense (1988) Wim Tigges toteaa, että nonsense tasapainottelee merkityksien moninaisuuden ja merkityksien poissaolon välillä. Nonsense-piirteet nousevat pintaan usein sellaisessa tilanteessa, jolloin vanhat ilmaisumuodot ovat automatisoituneet ja vallitsee konflikti uuden ja vanhan kirjailijapolven välillä.
Nonsenserunoja tunnetaan jo keskiajan Ranskasta ja Saksasta. Ranskassa 1200-1400-luvulla oli suosittu 11-säkeinen runomuoto fatrasie (ranskan fatras= sekamelska, sekasotku), jossa pilailtiin vakiintuneiden totisten runomuotojen kustannuksella. Sittemmin erityisesti englantilaiset ovat harrastaneet nonsensea. Lajin tunnetuimpia edustajia ovat Edward Lear (1812-88) esim. teoksillaan A Book of Nonsense (1846) ja Nonsense Songs, Stories, Botany, and Alphabets (1871), Lewis Carroll (1832-98) varsinkin lastenkirjoillaan Alice's Adventures in Wonderland (1865, Liisa ihmemaassa) ja Through the Looking-Glass and What Alice Found There (1872, Liisan seikkailut peilimaailmassa), G. K. Chesterton kirjallaan A Defense of Nonsense (1901), ranskalaiset Guillaume Apollinaire ja Raymond Queneau, yhdysvaltalainen Ogden Nash sekä saksalaiset Christian Morgenstern ja Joachim Ringelnatz. Nonsensea ovat hyödyntäneet myös James Joyce ja T. S. Eliot. Suomessa Lauri Viita, Eeva-Liisa Manner, Kirsi Kunnas, Väinö Kirstinä ja Juhani Peltonen kuuluvat nonsensenharrastajiin.
Nonsenserunoja tunnetaan jo keskiajan Ranskasta ja Saksasta. Ranskassa 1200-1400-luvulla oli suosittu 11-säkeinen runomuoto fatrasie (ranskan fatras= sekamelska, sekasotku), jossa pilailtiin vakiintuneiden totisten runomuotojen kustannuksella. Sittemmin erityisesti englantilaiset ovat harrastaneet nonsensea. Lajin tunnetuimpia edustajia ovat Edward Lear (1812-88) esim. teoksillaan A Book of Nonsense (1846) ja Nonsense Songs, Stories, Botany, and Alphabets (1871), Lewis Carroll (1832-98) varsinkin lastenkirjoillaan Alice's Adventures in Wonderland (1865, Liisa ihmemaassa) ja Through the Looking-Glass and What Alice Found There (1872, Liisan seikkailut peilimaailmassa), G. K. Chesterton kirjallaan A Defense of Nonsense (1901), ranskalaiset Guillaume Apollinaire ja Raymond Queneau, yhdysvaltalainen Ogden Nash sekä saksalaiset Christian Morgenstern ja Joachim Ringelnatz. Nonsensea ovat hyödyntäneet myös James Joyce ja T. S. Eliot. Suomessa Lauri Viita, Eeva-Liisa Manner, Kirsi Kunnas, Väinö Kirstinä ja Juhani Peltonen kuuluvat nonsensenharrastajiin.
Lisätiedot Englannin nonsense=järjettömyys, mielettömyys
Vieraskieliset vastineet
| nonsense | englanti | |
| non-sens | ranska | |
| nonsens | ruotsi | |
| Unsinn | saksa | |
| Nonsense-Dichtung | saksa |
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 19.01.2019: Kirjallisuudentutkimus:nonsense. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:nonsense.)
