Kirjallisuudentutkimus:materiaalinen ekokritiikki
materiaalinen ekokritiikki
| materiaalinen ekokritiikki |
Materiaalisen ekokritiikin taustalla on ihmis- ja yhteiskuntatieteiden niin kutsuttu “materiaalinen käänne”, jonka pohjalta huomio keskitetään erityisesti erilaisiin ei-inhimillisiin toimijuuksiin. Lähestymistavan ovat kehittäneet Serevella Iovino ja Serpil Oppermann.
Materiaalista ekokritiikkiä suomalaisessa kontekstissa soveltaneen Juha Raipolan (2015) mukaan materiaalinen ekokritiikki esittää, ettei materiaa tule ymmärtää “elottomana”, passiivisena, liikkumattomana tai kykenemättömänä ilmaisemaan minkäänlaisia merkityksiä vaan uutta luovana materiaalisten voimien toimintakenttänä, joka vaikuttaa paitsi ihmisruumiiden ympärillä, myös niiden sisällä.
Tämä suuntautuminen materiaa kohtaan erottaa materiaalisen ekokritiikin perinteisemmistä ekokriittisistä lähestymistavoista, joissa tutkimuksen kohteeksi määrittyvät ei-inhimillistä luontoa eksplisiittisesti kuvaavat tekstit eli niin sanottu luontokirjallisuus. Serevella Iovinon mukaan lähestymistapojen ero on niiden luontokäsityksissä: siinä missä varhaisempi ekokritiikki on tyypillisimmillään ymmärtänyt luonnon yksilöllisiä olioita ympäröiväksi materiaaliseksi ympäristöksi, käsitetään materiaalisessa ekokritiikissä koko luonto materiaalisista toimijuuksista koostuvana jatkuvana vuorovaikutusprosessina. (Iovino 2012, 56.)Erikieliset vastineet
| material ecocriticism | englanti (English) |
Lähikäsitteet
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 19.12.2024: Kirjallisuudentutkimus:materiaalinen ekokritiikki. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:materiaalinen ekokritiikki.)