Oikeustiede:voimassaolo/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Pätevyys. Muodollinen pätevyys (validiteetti) normin voimassaolon kriteerinä tarkoittaa ehtoa, jonka mukaan vain ennalta asetettua säädettyä määrämuotoa noudattaen asetetut normit ovat voimassa olevaa oikeutta. Lainsäädännön osalta tämä tarkoittaa sitä, että yksittäinen laki on säädetty tavalla, jota voimassa oleva perustuslaki edellyttää (ks. lainsäätämismenettely), ja alemman asteisten normien osalta se tarkoittaa laillisen menettelyn noudattamista hallinto-oikeudellisessa päätöksenteossa. Modernissa oikeusvaltiossa hierarkkisesti ylimpien oikeusnormin pätevyys liittyy toisin sanoen valtiopäiville kokoontuneiden valtiopäivien (parlamentin, eduskunnan) määrämuotoiseen lainsäädäntömenettelyyn ja (mahdollisesti) tasavallan presidentin, monarkin tai muun valtionpäämiehen allekirjoituksella osoittamaan hyväksyntään. Pätevyyteen saattaa liittyä myös myöhempiä menettelyllisiä edellytyksiä, kuten julkinen promulgaatio eli säädöksen tiedoksi saattaminen sen kohderyhmälle. Asianmukaisesti voimaan asetettu oikeusnormi täyttää pätevyyskriteerin niin kauan kuin sitä ei ole vastaavalla tavalla kumottu. Tilannetta, jossa oikeusnormi tosin on saatettu asianmukaisesti voimaan mutta sitä ei – syystä tai toisesta – panna tehokkaalla tavalla täytäntöön tuomioistuimissa ja muissa viranomaisissa, kutsutaan desuetudo-tapaukseksi. Analyyttisen oikeuspositivismin edustajat, kuten englantilainen John Austin (1790–1859) ja itävaltalainen Hans Kelsen (1881–1973), ovat voimakkaasti painottaneet oikeuden muodollista voimassaoloa sen sisällöllisten määreiden ja luonnonoikeusfilosofian kustannuksella: ”The existence of the law is one thing; its merit or demerit another”, niin kuin Austin asian ilmaisi – kysymys oikeuden voimassaolosta ja kysymys oikeuden sisällöllisistä ansioista tai puutteista tulee arvioida erikseen.
Tehokkuus. Tehokkuus oikeusnormin voimassaolon kriteerinä tarkoittaa, että tuomioistuimet ja muut viranomaiset tosiasiallisesti myös panevat normin tehokkaalla tavalla täytäntöön. Kyse on aidosti toteutuneista ja toteutettavissa olevista oikeuksista, ei tehottomista ”paperisäännöistä” lakikirjoissa tai juristien kommentaariteoksissa (law in action, not law in the books). Amerikkalaiset sosiologisen oikeustieteen ja oikeusrealismin edustajat korostivat John Chipman Gray tavoin, miten lainsäädäntö on vain eräänlaista oikeuden raaka-ainetta, ja varsinainen oikeus koostuu tuomioistuinten yksittäisistä lainsoveltamisratkaisuista.[1] Samoin Oliver Wendell Holmes määritteli oikeuden ”pahan miehen” eli potentiaalisen lainrikkojan (bad man) avulla, joka kylmän rationaalisesti arvioi lainrikkomisen etuja ja mahdollisia haittoja: miten (esimerkiksi) Massachusettsin tai Englannin tuomioistuimet tulevat todennäköisesti asiassa menettelemään, jos toimin lainvastaisesti:
"Pohtikaamme perimmäistä kysymystä: mitä oikeus on? On väitetty, että se on jotain muuta kuin mitä Massachusettsin tai Englannin tuomioistuimet ovat ratkaisuillaan päättäneet, että se on järkiperäinen sääntöjen järjestelmä, etiikan periaatteista tai yleisesti hyväksytyistä aksiomista deduktiivisesti johdettujen johtopäätösten kokonaisuus tai mitä tahansa muuta, joka joko osuu yksiin tuomioistuinratkaisujen kanssa tai sitten ei. Vaan jos omaksumme ´ystävämme´ pahan miehen näkökulman oikeuteen, havaitsemme, ettei hän piittaa vähääkään aksiomista tai deduktiivisista päätelmistä. Mitä hän tahtoo tietää, on vain se, miten Massachusettsin tai Englannin tuomioistuimet tulevat asiassa menettelemään. Olen hänen kanssaan vahvasti samaa mieltä. Ennusteet siitä, miten tuomioistuimet tulevat oikeusjutun ratkaisemaan, eikä mitään sen mutkikkaampaa, on, mitä tarkoitan oikeudella.”[2]
Skandinaavisista oikeusrealisteista Alf Ross samoin määritteli oikeuden tuomioistuinten antamina ratkaisuina. Oikeustieteen tehtävänä olisi tulevien tuomioistuinratkaisujen ennustaminen, mutta – ja samalla toisin kuin Gray tai Holmes – Ross painotti kollektiivisen tuomarinideologian eli tuomarien ja viranomaisten kollektiivisesti ja suhteellisen yhtenevästi sisäistämän oikeuslähde- ja tulkintaopin merkitystä. Vallitseva kollektiivinen tuomarinideologia tarjoaa perustan oikeuden sisältöä koskeville väitteille.
"Oikeustiede tarkastelee normatiivista ratkaisuideologiaa, jonka tuomarit ovat sisäistäneet. Tieto tuon ideologian sisällöstä (ja sille annetusta tulkinnasta) tekee meille mahdolliseksi ennustaa huomattavan suurella varmuudella ne ratkaisuperusteet, joiden varaan määrätyt tulevat tuomioistuinratkaisut tulevat perustumaan ja jotka siis tulevat esiintymään ratkaisun perusteluina".[3]
Oikeusnormin voimassaolo on Rossilla tulevaisuutta koskeva todennäköisyysarvio, missä tuomioistuinten ja muiden viranomaisten hyväksymä oikeuslähde- ja laintulkintaoppi saa toimia ennusteiden perustana.
Hyväksyttävyys. Hyväksyttävyys normin voimassaolon kriteerinä tarkoittaa ehtoa, jonka mukaan normin pitää olla sisällöllisesti hyväksyttävä ja riittävän oikeudenmukainen tai, käänteisesti, se ainakaan ei saa olla sisällöltään räikeän epäoikeudenmukainen, jotta se velvoittaisi tuomaria, muuta viranomaista tai yksittäistä kansalaista. Gustav Radbruchin mukaan nimetyn Radbruchin kaavan (Radbruch´s Formula) mukaan tuomarin ei ole lupa soveltaa räikeän epäoikeudenmukaista lakia. Radbruch kehitti sanotun kaavan pian toisen maailmansodan jälkeen, kun sokea sääntöjen ja sotilaskäskyjen seuraaminen kansallissosialistisessa Saksassa vuosina 1933–1945 oli oikeuspositivismin kriitikoiden mielestä osaltaan tehnyt juutalaisten kansanmurhan ja muut natsivallan hirmu¬teot mahdollisiksi. Lex iniusta non est lex, sed legis corruptio – ”epäoikeudenmukainen laki ei ole oikeutta vaan oikeuden vääristymää”, niin kuin jo Tuomas Akvinolainen oli keskiajalla päätellyt. Hyväksyttävyys oikeusnormin voimassaolon kriteerinä on toteutunut eri tavoin eri luonnonoikeusfilosofian edustajien kirjoituksissa. Modernissa luonnonoikeusfilosofiassa Lon L. Fuller on korostanut oikeuden yhteisöllistä luonnetta, tavoitteellisuutta ja oikeuden sisäisen, institutionaalisen eli menettelyllisen moraalin sääntöjen noudattamista: oikeusvaltiossa lainsäädäntö ei Fullerin mukaan saa olla taannehtivaa, salaista, epäselvää, vain yksittäistä soveltamistilannetta koskevaa, äärimäisen lyhytkestoista tai vaatia kansalaisilta asioita, jotka näiden on objektiivisesti katsoen mahdotonta täyttää. Hyväksyttävyys oikeusnormin voimassaolokriteerinä liittyy myös läheisesti ihmis- ja perusoikeuksien velvoittavuuteen kansainvälisten valtiosopimusten ja kansallisen perustuslain nojalla ja jopa niistä riippumatta. John Finnisin mukaan inhimillinen kokemus opettaa meille, että on seitsemän perushyvää (basic goods) eli perusarvoa (basic values), joita lainsäätäjän yhtä hyvin kuin tuomioistuinten ja muiden lakia soveltavien viranomaisten tulee kunnioittaa: elämä, tieto, leikki, esteettinen kokemus, sosiaalisuus (ystävyys), käytännöllinen järkevyys ja uskonto (sanotun termin laajassa merkityksessä) Perusarvot ovat Finnisin mukaan oikeutta koskevan päättelyn itsestään selvä ja sen vuoksi ei-todennettavissa oleva lähtökohta.
Kirjoittaja: Raimo Siltala
- ↑ Gray, The Nature and Sources of the Law, s. 125.
- ↑ Holmes, “The Path of the Law”, s. 460-461.
- ↑ Ross, Om ret og retfærdighed, s. 56-57: “Retsvidenskaben beskæftiger sig med den normative ideologi der besjæler dommeren. Kendskab til denne ideologi (og dens tolkning) sætter os derfor i stand til med betydelig sikkerhed at forudberegne det retsgrundlag, hvorpå visse fremtidige afgørelser vil blive truffet, og som altså vill figurere i domspræmisserne.” (käännös: RS)