Oikeustiede:fiat iustitia/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Perusongelma. Fiat iustitia, (et) pereat mundus -lausahdus sisältää ehdottomuudessaan yhden vastausehdotuksen oikeudelliseen dilemmaan: miten tuomarin tai muun lainsoveltajan tulisi ottaa huomioon yksittäisen oikeustapauksen ainutkertaiset olosuhteet, jos tapaukseen sinänsä soveltuvan yleisen ja abstraktin oikeusnormin soveltaminen johtaisi ilmeisen epäoikeudenmukaiseen lopputulokseen? Onko oikeutta sovellettava täysin seurauksiin katsomatta, ”vaikka maailma tuhoutuisi”, niin kuin fiat iustitia, pereat mundus -maksiimi vaatii, vai onko myös yksittäistapauksellinen kohtuuttomuus otettava huomioon? Oikeuteen sisältyy eräänlainen sisäänrakennettu vaatimus tulla sovelletuksi ja toteutetuksi, jos vain oikeusnormin tosiseikastokuvaus asianmukaisesti täyttyy. Oikeudenkäytön ennakoitavuus ja yhdenmukaisuus ovat modernissa oikeudessa eräänlainen arvo sinänsä, mutta tuohon ajatukseen sisältyvä täydellisen kohtuuttomuuden hyväksyminen ei tunnu ongelmattomalta sekään.

Jos asiaa tarkastellaan oikeusjärjestyksen ulkopuolelta, sanotun normatiivisen ehdottomuuden voi aina riitauttaa. Aina ja kaikkialla ei ole perusteltua ylläpitää oikeutta kaikessa ankaruudessaan. Näin voi olla lainsäädännössä vaikeasti ennakoivissa olevien taloudellisten, poliittisten tai moraalisten muutosten perusteella. Vakiintuneeksi lieventämisinstituutioksi, jolla on historiallisesti ollut tärkeät poliittiset syynsä, on länsimaissa muodostunut hallitsijan armahdusvalta (ks. armahdus). Siinä lievennetään inhimillisistä kohtuus- ja kenties myös tarkoituksenmukaisuussyistä liian ankaraksi miellettyä lopputulosta, jollaiseen oikeusjärjestyksen soveltaminen on johtanut.

Oikeus ja kohtuus. Aristoteles oivalsi tarkkanäköisesti oikeuden sisäänrakennetun dilemman. Hänen mukaansa yleinen laki on väistämättä epätarkka, silllä lainsäätäjä ei voi ennakoida kaikkia ratkaistavaksi tulevien yksittäisten tapausten ominaispiirteitä. Sen oikeuden soveltamisessa tarvitaan yleisen lain rinnalla yksittäistapauksellista kohtuusharkintaa. Hyvä laki on Aristoteleen mukaan kuin Lesbos-saaren talonrakentajien käyttämä taipuisa, lyijystä tehty mitta, joka oli sovitettavissa mittaamisen kohteen mukaan:
”Kohtuunmukaisen toiminnan perusluonteena on juuri lain korjaaminen sikäli kuin sen yleisyydestä seuraa aukkokohtia. Tästä syystä kaikkea ei säädetä lailla, sillä monissa tapauksissa on mahdotonta tehdä lakia, ja niin yksittäiset päätökset ovat välttämättömiä. Epäsäännöllisen mitta on samanlainen; sen tulee olla kuten lesboslaisessa talonrakennustekniikassa käytetty lyijyinen mittalanka, joka mukautuu kiven muotoon eikä pysy suorana. Ja samoin yksittäinen päätös ottaa huomioon olosuhteet.” (Aristoteles, Nikomakhoksen etiikka, s. 104. Samoin Akvinolainen, Summa Theologiae, s. 631.)

Aristoteleen pohdinnat ovat uskottava vaihtoehto oikeudelliselle ehdottomuudelle.

Samoin vaihtoehdon oikeuden ehdottomuudelle tarjoaa luonnonoikeusfilosofia. Tuomas Akvinolaisen (1225-1274) mukaan epäoikeudenmukainen laki ei ole velvoittavaa oikeutta lainkaan vaan oikeuden vääristymää eli hallitsijan mielivaltaa tai väkivaltaa (lat.: lex iniusta non est lex sed legis corruptio). Modernissa luonnonoikeusajattelussa samaa ajatusta on edustanut Gustav Radbruch (1878–1949), joka kehitti heti toisen maailmansodan jälkeen ns. Radbruchin kaavan. Sen mukaan ainakaan äärimmäisen epäoikeudenmukainen laki ei ole tuomaria tai muuta lainsoveltajaa velvoittavaa oikeutta.

Kirjoittajat: Juha Karhu, Heikki E. S. Mattila ja Raimo Siltala