Oikeustiede:oikeusnormi/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Oikeusnormin kohde. Oikeusnormi määrittää sen kohteena olevien henkilöiden käyttäytymistä joko (a) kieltämällä näitä toimimasta tai käskemällä näitä toimimaan tietyllä tavalla (= oikeudelliset käyttäytymis- eli velvoitenormit); (b) sallimalla kohteelleen käyttäytymisen, jonka oikeusjärjestys muutoin kieltää (= sallivat oikeusnormit); (c) perustamalla kohteelleen oikeudellisen kompetenssin oikeusnormien ja niihin perustuvien oikeuksien ja velvollisuuksien luomiseen, muuttamiseen tai kumoamiseen (= oikeudelliset kompentenssinormit).

Säännellessään inhimillistä käyttäytymistä oikeusnormit sääntelevät ihmisten ja heidän muodostamiensa muiden oikeussubjektien välisiä yhteiskunnallisia suhteita. Niistä tulee tällöin oikeussuhteita, joissa heillä on oikeuksia ja velvollisuuksia toisiaan kohtaan.

Käyttäytymisnormit ja kompetenssinormit. Oikeuksien ja velvollisuuksien sisällön mukaan normit voidaan jakaa Wesley Newcomb Hohfeldin jaottelua seuraten:

Käyttäytymisnormien kohteena on käyttäytyminen, jota oikeutettu osapuoli saa velvoitetulta osapuolelta vaatia. Vaateen kohteena on toisen positiivinen käyttäytyminen, kuten velan maksu velvollisuutena. Vapauden kohteena on oma positiivinen käyttäytyminen, jota velvoitetun osapuolen on siedettävä.

Kompetenssinormeissa on kysymys siitä, onko oikeutetulla osapuolella valta muuttaa velvoitetun osapuolen oikeusasemaa, kuten esimerkiksi irtisanoa vuokrasopimus, tai onko hänellä immuniteetti, joka esimerkiksi irtisanomissuojan kyseessä ollen merkitsee sitä, että vastapuolella ei tällaista oikeutta ole.

Muita normityyppejä. On myös olemassa epävarsinaisia normeja, joissa ei lausuta mitään oikeuksista ja velvollisuuksista, vaan esitetään määritelmiä tai täsmennetään muutoin lain kielenkäyttöä. Tällaisia normeja kutsutaan kvalifikaationormeiksi; ne liittyvät täydentäen velvoite- tai kompetenssinormeihin. Myös oikeusnormit, joilla perustetaan tietty yksityis- tai julkisoikeudellinen organisaatio, sisältävät säännöksiä, jotka erillisinä eivät välittömästi koske oikeuksia ja velvollisuuksia.

Oikeusnormin rakenne. Oikeusnormi sisältää valintatilanteen, jossa tapahtuvaa käyttäytymistä säännellään. Tätä kutsutaan oikeustosiseikastoksi. Itse käyttäytymismalli (käsky/kielto; lupa; kelpuutus; immuniteetti) on seurausta oikeustosiseikaston ja deonttisen operaattorin yhdistelmästä. Normin rakenne on toisin sanoen seuraavanlainen:

Jos on niin, että oikeustosiseikasto (F) on toteutunut, niin pitää (= deonttinen operaattori) seurata oikeusvaikutus (Q).

Sekä oikeustosiseikasto että oikeusvaikutus voivat olla ilmaistuja enemmän tai vähemmän yleisesti tai yksityiskohtaisesti, ja ne voivat antaa oikeutetulle tai velvoitetulle oikeussubjektille, olipa tämä esimerkiksi kansalainen tai säännöstä soveltava viranomainen, enemmän tai vähemmän valinnan- tai harkinnanvaraa. Milloin oikeusnormi on hyvin avoimesti kirjoitettu, on kyse joustavasta oikeusnormista. Toisaalta on huomattava, että vaikka esimerkiksi juuri rikosoikeudessa pyritään oikeusvarmuussyistä hyvin suureen täsmällisyyteen, jättävät monet rangaistusnormit sekä rikoksen tunnusmerkistön (= oikeustosiseikasto) että rangaistuksen (= oikeusvaikutus) kohdalla tuomarille melkoisesti harkinnan varaa.

Primaarinormi ja sanktionormi. Primaarinormi sääntelee välittömästi käyttäytymistä, kun taas reaktio- eli sanktionormi määrää, mitä primaarinormin vastaisesta käyttäytymisestä pitää seurata. Oikeusnormin tehokkuutta voi usein arvioida vain primaarinormin ja sanktionormin yhteistoiminnan kannalta. Primaarinormi on usein pääteltävissä sanktionormin voimassaolosta. Rikoslaissa ei ole suorastaan varastamisen kieltävää primaarinormia, mutta varkauden rangaistavaksi säätävä sanktionormi oikeuttaa päättelemään primaarinorminkin voimassaolon.

Dispositiivinen ja absoluuttinen normi. Oikeusjärjestys voi antaa oikeussubjekteille harkintavaltaa siihen nähden, ovatko oikeusnormit sellaisenaan pakottavia vai onko niihin vetoaminen näiden harkinnassa. Näin on etenkin yksityisoikeuden ja siviiliprosessin alalla. Monet esimerkiksi sopimuksia koskevat oikeussäännöt ovat sellaisia, että niistä voidaan poiketa asianosaisten sopimuksin (tai esim. työoikeudessa työehtosopimuksin). Tällaisten dispositiivisten oikeusnormien vastakohtana ovat absoluuttiset normit, joista ei ole lupa asianosaisten suostumuksin poiketa.

Oikeusnormien hierarkia. Useat oikeusjärjestykset ovat siten hierarkkisia, että osa oikeusnormeista on sijoitettu ylemmälle tasolle kuin muut. Ylimmän hierarkkisen tason normeilla on erityinen vaikeutettu säätämisjärjestys. Tällaisiin perustuslakinormeihin kuuluu etenkin sääntöjä ylimpien valtioelinten valtasuhteista, varsinkin tavallisten lakien ja alempien oikeussäännösten asettamistavasta, sekä kansalaisten perusoikeuksista. Hans Kelsenin ja Adolf Julius Merklin oikeusnormihierarkia eli -pyramidi kuvaa tarkkanäköisesti tätä oikeusjärjestyksen hierarkkista rakennetta.

Erikoisasemassa ovat lisäksi – usein kirjoittamattomat – oikeuslähde- ja laintulkintaopin säännöt, jotka ohjaavat oikeussäännöksiä sisältävän informaatioaineiston käyttöä esimerkiksi epäselvyys-, aukko- tai ristiriitatapauksissa. Kun tällaisten normien kohteena on toisten oikeusnormien käyttö, niitä kutsutaan myös toisen asteen normeiksi eli metanormeiksi. Esimerkiksi oikeuslähdeopissa sanotaan, että ylemmällä hierarkkisella tasolla oleva oikeusnormi syrjäyttää alemman (lex superior derogat legi inferiori), ja laintulkintaopissa, että poikkeussäännöksiä on tulkittava suppeasti. Tällaiset metanormit ovat kuitenkin vain suuntaa antavia, ja ne joudutaan ottamaan huomioon muiden tulkinta-argumenttien ohella.

Kirjoittajat: Hannu Tapani Klami ja Raimo Siltala