Estetiikka:absoluuttinen musiikki
absoluuttinen musiikki
| absoluuttinen musiikki |
Määritelmä
soitinmusiikki, joka ei viittaa mihinkään sävellyksen muodollisen rakenteen ulkopuoliseen asiaan
Selite
Absoluuttiseksi musiikiksi kutsutaan länsimaista taidemusiikkia, jolla ei ole ulkomusiikillista sisältöä ja joka viittaa vain itseensä. Absoluuttisen musiikin teoksella ei esimerkiksi ole vastaanottoa ohjaavaa nimeä (kuten vaikkapa L’apprenti sorcier) tai muuta deskriptiivistä paratekstiä. Myöskään itse musiikki ei sisällä tekstiä, kuten laulun sanoja.
Absoluuttisen musiikin termin kehitti säveltäjä Richard Wagner (1813-1883), joka käytti sanaa pejoratiivisessa merkityksessä. Wagnerille puhtaasti instrumentaalinen musiikki oli absoluuttista eli steriiliä ja elämästä irrallista - vastakohtana hänen omille oopperoilleen. Termin omaksui kuitenkin pian kriitikko Eduard Hanslick (1825-1904) teoksessaan Musiikille ominaisesta kauneudesta (1852, suom. 2014) kuvaamaan positiivisessa mielessä autonomista, muista taiteista ja kulttuurin ilmiöistä riippumatonta musiikkia. Hanslickin formalistisen näkemyksen mukaan musiikki eroaa muista taiteenlajeista siten, ettei sen tarvitse esittää mitään. Itse asiassa esittävä sisältö vain vähentää musiikin voimaa, sillä se vie kuulijan huomion pois "puhtaasta" musiikillisesta rakenteesta.
1900-luvun alkupuolen taidemusiikista käydyssä keskustelussa omaksuttiin absoluuttisen musiikin lähtökohdat viittaamatta kuitenkaan Hanslickin näkemyksiin. Tuolloin Schönbergin ja Webernin kaltaisten säveltäjien abstraktin musiikin verrokkina oli pikemminkin abstrakti kuvataide, jonka suotuisa teoreettinen vastaanotto antoi arvovaltaa myös puhtaan formalistiselle musiikkikäsitykselle.
1900-luvun kuluessa musiikin tutkimus akateemisena oppialana keskittyi pitkään formalistiseen sävellysten analyysiin, jossa rajattiin pois kaikki ulkomusiikilliset seikat ohjelmallisesta sisällöstä vastaanottajan tunteisiin. Viime vuosikymmeninä monet kontekstuaaliset ja sosiologiset musiikkitieteen näkökulmat ovat kuitenkin siirtäneet painopisteen pois absoluuttisen musiikin käsitteestä.
Absoluuttisen musiikin termin kehitti säveltäjä Richard Wagner (1813-1883), joka käytti sanaa pejoratiivisessa merkityksessä. Wagnerille puhtaasti instrumentaalinen musiikki oli absoluuttista eli steriiliä ja elämästä irrallista - vastakohtana hänen omille oopperoilleen. Termin omaksui kuitenkin pian kriitikko Eduard Hanslick (1825-1904) teoksessaan Musiikille ominaisesta kauneudesta (1852, suom. 2014) kuvaamaan positiivisessa mielessä autonomista, muista taiteista ja kulttuurin ilmiöistä riippumatonta musiikkia. Hanslickin formalistisen näkemyksen mukaan musiikki eroaa muista taiteenlajeista siten, ettei sen tarvitse esittää mitään. Itse asiassa esittävä sisältö vain vähentää musiikin voimaa, sillä se vie kuulijan huomion pois "puhtaasta" musiikillisesta rakenteesta.
1900-luvun alkupuolen taidemusiikista käydyssä keskustelussa omaksuttiin absoluuttisen musiikin lähtökohdat viittaamatta kuitenkaan Hanslickin näkemyksiin. Tuolloin Schönbergin ja Webernin kaltaisten säveltäjien abstraktin musiikin verrokkina oli pikemminkin abstrakti kuvataide, jonka suotuisa teoreettinen vastaanotto antoi arvovaltaa myös puhtaan formalistiselle musiikkikäsitykselle.
1900-luvun kuluessa musiikin tutkimus akateemisena oppialana keskittyi pitkään formalistiseen sävellysten analyysiin, jossa rajattiin pois kaikki ulkomusiikilliset seikat ohjelmallisesta sisällöstä vastaanottajan tunteisiin. Viime vuosikymmeninä monet kontekstuaaliset ja sosiologiset musiikkitieteen näkökulmat ovat kuitenkin siirtäneet painopisteen pois absoluuttisen musiikin käsitteestä.
Lähikäsitteet
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Estetiikka:absoluuttinen musiikki. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Estetiikka:absoluuttinen musiikki.)