Oikeustiede:kriminalisointiperiaatteet/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Ultima ratio

Vaikka rikosoikeuden käyttö lähtökohtaisesti hyväksyttäisiin sillä edellytyksellä, että sitä käytetään ainoastaan perusoikeuksien suojeluun, on vielä valittava eri yhteiskunnallisten vaihtoehtojen välillä. On tarkistettava, voidaanko moraalisesti hyväksyttävämmällä tavalla ottaa käyttöön jokin muu järjestelmä, joka vastaa rikosoikeutta tehossaan kohtuullisessa määrin ja joka on kohtuullisin kustannuksin toimeenpantavissa. Ultima ratio – periaatteen mukaan rikosoikeuden on oltava viimeinen keino (= ultima ratio).

Vaikka periaate on klassisen 1800-luvun rikosoikeusajattelun olennainen osa, sen tarkemmasta sisällöstä ja sovellutuksista ei ole yksimielisyyttä. Jotkut katsovat periaatteen tarkoittavan rangaistusteoreettisesti koko rikosoikeusjärjestelmän kyseenalaistamista (ns. abolitionismi). Yleensä periaatteella tarkoitetaan sitä, että konkreettisissa oikeuspoliittisissa kysymyksissä rikosoikeuteen saa turvautua vasta viimeiseksi eli silloin kun "muu ei auta".

Perustuslakivaliokunnan käytännöstä löytyisi jo kannanottoja esimerkiksi toimiluvan peruuttamisen suhteesta perusoikeuksien rajoittamiseen. Esimerkiksi sakkorangaistuksen suhteuttaminen rikosoikeudellisena rangaistuksena muihin seuraamuksiin saattaisi muuttaa itse periaatettakin. Usein käytännön oikeuspolitiikassa rikosoikeutta pidetään kuitenkin ensisijaisena eikä viimekätisenä keinona puuttua yhteiskunnallisiin ongelmiin.

Periaatteeseen liittyy myös rikosoikeuden inflaatio. Lainsäädäntöön on päässyt kasvamaan kriminalisointien viidakko, johon liittyy sekä käytännöllisiä että periaatteellisia ongelmia. Rikosten määrästä aiheutuu painetta viranomaisten suuntaan. Rikosoikeus ei vaikuta yleisestävästi, jos niin suuri määrä käyttäytymismuotoja on kriminalisoitu, että rangaistavuuteen ei enää liity minkäänlaista paheksuttavuuden leimaa. Jos kaikki on kiellettyä, mikään ei ole kiellettyä.

Nulla poena sine lege – periaate

Laillisuusperiaatteeseen sisältyy neljä kieltoa, jotka kohdistuvat joko lainsäätäjään tai tuomioistuimiin taikka molempiin samanaikaisesti. Tuomioistuimille ja lainsäätäjälle on suunnattu taannehtivan rikoslain kielto. Taannehtivan rikoslain kielto on perustuslain tasoinen oikeus eikä siitä poikkeamista ole pidetty mahdollisena edes erittäin painavista kriminaalipoliittisista syistä.

Ensi sijassa lainsäätäjälle on kohdistettu epätäsmällisen rikoslain kielto. Epätäsmällisyyskielto on keskeinen osa rikoslainsäädännön perustuslaillisuuden kontrollia. Lisäksi joissakin tilanteissa rangaistussäännös voi olla niin epätäsmällisesti kirjoitettu, että tuomioistuin ei saa sitä noudattaa vaikka sellainen olisi säädetty.

Tältä kohdin erityisen ongelmallisina on pidetty avoimia eli niin sanottuja blankokriminalisointeja, joissa varsinainen rangaistussäännös ja tunnusmerkistön täsmentävä käyttäytymisnormi on erotettu toisistaan. Blankorikossäännöksessä ei ole määritelty rikoksen tunnusmerkkejä vaan on säädetty yleisesti rangaistavaksi lain nojalla annetun asetuksen tai viranomaispäätöksen rikkominen.

Joka tapauksessa blankokriminalisoinnilta on edellytetty sitä, että rangaistussäännöksen valtuutusketju on täsmällinen ja rangaistussäännöksessä on jonkinasteinen asiallinen luonnehdinta rangaistavasta menettelystä. Lisäksi aineellinen säännös on kirjoitettava samalla täsmällisyydellä ja tarkkarajaisuudella kuin tavanomainen rikossäännöskin, ja aineellisesta säännöksestä on käytävä ilmi sen rikkomisen olevan rangaistavaa. Joissakin tilanteissa esimerkiksi hallinnollinen lainsäädäntö ja EU-oikeus on implementoitu kansalliseen rikoslakiin sellaisella blankotekniikalla, jossa yksityisen kansalaisen voi olla vaikea hahmottaa sallitun ja kielletyn rajaa.

Tuomioistuimille on kohdistettu vaatimus perustaa teon rangaistavuus kirjoitettuun lakiin ja analogiakielto. Analogiakiellosta on sinänsä erotettava sallittu tulkinta, koska kielellisiä ilmaisuja joudutaan aina tulkitsemaan. Lainsoveltajan tehtävänä on kuitenkin ratkaista, vastaako konkreettinen teko laissa mainittua tekotyyppiä vai onko kysymys vain tunnusmerkistön kanssa samankaltaisesta teosta. Klassisessa esimerkissä "sähkön varastamisesta" ei voitaisi tuomita varkautena, ellei varkaustunnusmerkistön irtaimen omaisuuden määritelmää olisi lailla laajennettu koskemaan myös sähköenergiaa.

Oikeushyvien suojelu

Oikeushyvien suojelun periaatteen edustama näkemys on ollut vallalla 1800-luvulta asti, vaikka rikosoikeudellisessa lainsäädäntökäytännössä on ollut nähtävissä muunkinlaisia suuntauksia. Oikeushyvien suojelun periaate on kriittinen ja negatiivinen periaate. Se voi toimia esteenä kriminalisoinnille, koska periaatteen mukaan rikostunnusmerkistöksi ei kelpaa sellainen, mitä ei voi puolustaa oikeushyvien suojaamisella. Periaate menettää merkityksensä, jos siitä tehdään peruste käyttää rangaistusuhkaa toteamalla, että kaikkia oikeushyviä on suojattava rikosoikeuden keinoin.

Perusoikeuksiin suhteutettuna periaatteen sisältö on hieman muuttunut, mutta säilynyt ytimeltään alkuperäisenä. Perusoikeudet tarjoavat luettelon keskeisimmistä oikeushyvinä suojeltavista asioista, ja niitä on pyritty suhteuttamaan oikeushyviin. Suhteuttamisen tarve johtuu siitä, että perustuslakivaliokunnankin muotoilun mukaan rikosoikeudellista järjestelmää on käytettävä vain silloin, kun sille on painava yhteiskunnallinen syy ja perusoikeusjärjestelmän kannalta hyväksyttävä peruste. Tällainen peruste voi olla esimerkiksi tietyn perusoikeuden suojaaminen.

Periaatteella ei ole aina käytännössä kyetty kehittämään lainsäädäntöpolitiikkaa. Periaatetta on etenkin 1900-luvun lopussa käytetty olemassa olevan lainsäädäntöpolitiikan rationaalisen kritiikin välineenä. 2000-luvulla Suomessa kehitelty kriminalisointiteoria pyrkii kokoamaan kriminalisointiperiaatteet kokonaisuudeksi ja antamaan niille myös uudenlaista velvoittavuutta. Jokainen kriminalisointiperiaate on teoriassa suhteutettu perusoikeusjärjestelmään ja EU-rikosoikeuteen. Näistä perusoikeuksilla on erityisesti merkitystä, koska eduskunta on vahvistanut perusoikeuksien rajoittamisedellytykset rikosoikeudellisen lainsäädännön rajoittamisperusteiksi.

Ongelmia riittää jatkossakin. Periaate ei esimerkiksi sellaisenaan vastaa siihen, minkä asteinen oikeushyvän loukkaus voi toimia perusteena kriminalisoinnille. Pohjoismaissa käytetään usein rangaistusvastuun edellytyksenä vaarantamisrikoksia. Keskieurooppalaisissa rikoslaeissa edellytetään usein konkreettista vaaraa oikeushyvälle, kun Pohjoismaissa riittää abstraktilla tavalla vaarallinen menettely. Muualla abstraktiseen vaaraan puututaan usein hallinnollisen rikosoikeuden keinoin, jota meillä ei ole varsinaisesti käytössä.

Hyöty-haitta punninnan periaate

Hyöty-haitta punninnan periaatteen mukaan kriminalisoinnista täytyy olla enemmän hyötyä kuin haittaa. Vaikka rikosoikeus olisi ainoa tehokas tapa puuttua ongelmaan, on sillä saavutettavien etujen oltava haittoja suuremmat. Jos näin ei ole, on kriminalisoinnista luovuttava. Tästä seurauseettisestä näkökulmasta voidaan pohtia kriminalisoinnin kaikenlaisia kokonaisyhteiskunnallisia vaikutuksia ja se on pragmaattinen työkalu kriminalisoinnin arvioinnissa etukäteen.

Periaate on ollut ratkaisevassa asemassa suomalaisessa lainsäädäntötyössä ongelmallisiksi koettujen lakien käsittelyssä. Kieltolaki esitetään usein esimerkkinä kriminalisoinnista, jonka ei todettu vaikuttaneen ihmisten käyttäytymiseen vaan joka päinvastoin lisäsi rikollisuutta alkoholin anniskelun ja vähittäismyynnin muututtua laittomaksi. Viime aikoina esimerkiksi prostituutioon liittyviä kriminalisointeja on pohdittu hyöty-haitta punninnan periaatteen lähtökohdista. Haitat voidaan ymmärtää laajemminkin. Jos harkinnassa oleva sääntely voisi epämääräisyytensä vuoksi johtaa epäjohdonmukaiseen soveltamiskäytäntöön tai syyttömien rankaisemiseen, siitä saattaa olla syytä luopua.

Ihmisarvon loukkaamattomuus

Ihmisarvon loukkaamattomuuden periaate on ehkä vaikeimmin käsitettäviä kriminalisointiperiaatteista. Rikosoikeudellisen syyllisyysperiaatteen mukaan ketään ei saa rangaista teosta, jos tällä ei ollut kykyä tai mahdollisuutta toimia toisin.

Lisäksi periaate edellyttää, että rangaistavan teon täytyy olla tahallinen tai tuottamuksellinen. Periaatetta on käytännössä sovellettu myös siten, että mitä tärkeämmästä oikeushyvästä on kysymys, sitä helpommin voidaan rangaistavuuden alaraja laskea tuottamuksen tasolle. Esimerkiksi henkeen ja terveyteen kohdistuvat tuottamukselliset vahinkoteot ovat yleensä rangaistavia, kun taas omaisuusrikokset ovat pääsääntöisesti vain tahallisina rangaistavia. Tahallinen teko on paheksuttavampi ja vaarallisempi kuin tuottamuksellinen. Jollei ole painavia kriminaalipoliittisia vastasyitä, rangaistavuuden ala on pidettävä mahdollisimman suppeana.

Laajemmin ymmärrettynä ihmisarvon kunnioittaminen merkitsee sitä, että rikosoikeusjärjestelmän toiminnan tulisi olla rationaalista ja humaania. Se ei saisi perustua päivänpoliittisiin ja sattumanvaraisiin, oletettuihin sääntelytarpeisiin ja siihen, että ihmisiä kohdellaan sääntelyn tahdottomina kohteina. Humaanius viittaa jokaisen ihmisen kunnioittamiseen autonomisena toimijana, ja tämä ajatus liittyy läheisesti myös perustuslaissa korostettuun ihmisarvon käsitteeseen.