Oikeustiede:vapaudensuoja/laajempi kuvaus

    Tieteen termipankista

    Palaa takaisin käsitesivulle

    Vapaudensuoja on perusoikeuksien kehityshistoriassa vanhimpia perusoikeuksia sekä ruotsinvallan aikaisen että yleismaailmallisen perusoikeuskehityksen kannalta. Ruotsissa sisältyi jo vanhoihin kuninkaanvaloihin ja -julistuksiin (mm. Upplannin lain kuninkaankaari vuodelta 1296) sanontoja, jotka voitiin tulkita lupauksiksi olla suorittamatta mielivaltaisia vangitsemisia. Ruotsin hallitusmuodossa vuodelta 1772 säädettiin: "Älköön kuitenkaan ketään, olkoon kuka hyvänsä, kauan pidettäkö vankeudessa, tutkittavaksi ja tuomittavaksi lähettämättä." Lisäksi määrättiin säätyjen velvollisuudeksi huolehtia siitä, ettei säätypäätöksin loukata alamaisten vapautta.

    Eurooppalaisessa perusoikeuskehityksessä vapaudensuojan lähtökohtana nähdään usein englantilainen Magna Charta (1215), jossa kuningas Juhana Maaton sitoutui estämään aatelisten laittomat vangitsemiset, sekä Petition of rights (1689). Vapaus oli Ranskan vallankumouksen tunnetun iskulauseen ensimmäinen turvakohde, joka sisältyi kansalliskokoukseksi julistautuneen parlamentin päättämään ihmis- ja kansalaisoikeuksien julistukseen vuodelta 1789. Julistus puolestaan liittyi Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen ja perustuslakiin tehtyyn lisäykseen. Sittemmin vapaudensuoja on kirjattu lähes kaikkien kirjoitettujen perustuslakien perusoikeusluetteloon.

    Perustuslain 7 §:ssä tarkoitettu vapaus voitaneen määritellä ihmisen oikeudeksi määrätä oma olinpaikkansa. Tämä määrittelytapa ei ole kiistaton; oikeuskirjallisuudessa on esitetty säännökselle laajempaakin tulkintaa, joka merkitsisi fyysisen liikkumisvapauden lisäksi myös yleistä toiminnan vapautta (esim. oikeus päättää elämäntavoistaan, rakentaa omalle maalleen jne.; puhutaan myös vapaasta markkinataloudesta).

    Vapaudensuoja on säädetty lakivarauksettomana perusoikeutena, joten pääsäännön mukaan henkilökohtaista vapautta voidaan rajoittaa vain perusoikeussäännösten yleisten rajoittamisedellytysten sääntöjen mukaan.

    Vapaudenmenetys on vanhastaan katsottu tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä sallittavaksi rangaistusmuotona. Niin ikään katsotaan, että rikostutkinnan ajaksi kansalainen voidaan ottaa kiinni, pidättää ja vangita pelkästään siksi, että hänen epäillään syyllistyneen rangaistavaan tekoon. Erilaiset pakkohoitamiseen liittyvät vapaudenriistot on niin ikään katsottu voitavan säätää tavallisilla laeilla (esimerkiksi psyykkisesti sairaiden pakkohoito). Vanhemmilla katsotaan olevan PeL 7 §:n estämättä oikeus rajoittaa alaikäisten lastensa liikkumisvapautta jne.

    Vapaudensuoja perustuslain 7 §:ssä ymmärretään suojaksi julkista valtaa käyttävän viranomaisen tai virkamiehen suorittamia vapaudenriisto- tai rajoitustoimia vastaan. Niitä voi esiintyä myös yksityisten kansalaisten keskinäissuhteissa. Näissä tapauksissa kansalaisen vapaudensuojan takeena ovat rikoslain sisältämät laittomien vapaudenriistojen kriminalisoinnit. Voidaan myös puhua vapaudensuojasta horisontaalisesti suojattuna perusoikeutena.

    Kirjoittaja: Ilkka Saraviita