Oikeustiede:oppivelvollisuus/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Oppivelvollisuuden merkitys. Oppivelvollisuuden merkitys lapsen kannalta on erityisesti elämässä tarpeellisten tietojen ja taitojen saamisen varmistaminen. Näiden tietojen ja taitojen hankinnan ollessa lasta koskeva velvollisuus syntyy samalla tilanne, jossa lapsen vanhemmat tai ylipäänsä kukaan ei voi estää näiden yhteiskunnallisesti perustavanlaatuiseksi arvioitavien tietojen ja taitojen hankintaa.
Yhteiskunnan kannalta oppivelvollisuus varmistaa sen, että väestön koulutustaso on vähintään perusopetuksen tasalla. Oppivelvollisuutta voidaan luonnehtia myös tietyn kansanopetuksen tason varmistamiseksi. Kansainvälisesti oppivelvollisuus tai koulupakko taikka pakollinen opetus – ilmaisu vaihtelee – on laajaa. Sekä Yhdistyneiden kansakuntien taloudellisia, sosiaalisia ja sivistyksellisiä oikeuksia koskeva kansainvälinen yleissopimus että lapsen oikeuksia koskeva yleissopimus sisältävät vaatimuksen pakollisesta perusopetuksesta. Euroopan ihmisoikeussopimuksen 1 lisäpöytäkirjan 2 artiklan mukainen määräys siitä, että keneltäkään ei saa kieltää opetusta, sisältää vakiintuneen tulkinnan mukaan oppivelvollisuuden. Tämän opetuksen on mainittujen sopimusten mukaan oltava maksutonta.
Historiaa. Oppivelvollisuudella on kiinteä yhteys kansanopetuksen syntyyn ja laajenemiseen. Eräällä lailla tausta on jo vuoden 1686 kirkkolaissa, jossa säädettiin velvollisuudesta lukemisen taitoon ja joihinkin uskonopin osiin. Vuonna 1723 annetun kuninkaallisen päätöksen mukaan vanhempien, jotka eivät itse kyenneet opettamaan lapsiaan, tuli lähettää lapset lukkarin tai vastaavan oppiin. Tältä pohjalta syntyivät myös kirkolliset alkukoulut, rippikoulut ja kinkerit. Lukemisen opettaminen oli kuitenkin kotien tehtävä vielä kansakouluasetuksen (1866) voimaan tultuakin.
Oppivelvollisuuden laajemman säätämisen esteenä pidettiin taloudellisten voimavarojen puutetta. Vuonna 1898 kunnat velvoitettiin ylläpitämään niin useaa kansakoulua, että kaikki kouluikäiset voivat käydä koulua kotinsa läheisyydessä. Tätä voitiin eräällä tavalla pitää oppivelvollisuuden kunnallistamisen perustana. Eduskunta-aloitteiden pohjalta hyväksyttiin vuoden 1910 valtiopäivillä oppivelvollisuuslaki, mutta keisari ei vahvistanut lakia liiaksi valtion varoja vaativana. Asiaan liittyi myös kysymys säätämisen toimivallasta. Vuoden 1919 hallitusmuoto edellytti pakollista kansakouluopetusta ja oppivelvollisuutta ja vasta vuonna 1921 säädettiin laki oppivelvollisuudesta (101/1921). Kyseisessä laissa samoin kuin kansakoululaissa (247/1957) oli vielä säännös mahdollisuudesta vapauttaa oppivelvollisuudesta, joskin tätä jatkuvasti kavennettiin ja viime vaiheessa vain vaikeasti ja syvästi kehitysvammaiset olivat vapautettuja, mutta heillekin tuli antaa tarpeellista opetusta. Vuonna 1985 voimaan tullut peruskoululaki (476/1983) ei enää antanut mahdollisuutta vapauttaa oppivelvollisuudesta.
Oppivelvollisuuden sisältö ja suorittaminen. Oppivelvollisuus ei sisällä koulupakkoa, vaan perusopetuksen oppimäärän omaksumisen. Näin ollen oppivelvollisuus voidaan suorittaa muissakin kuin kunnan järjestämässä perusopetuksessa (peruskoulussa) tai perusopetuksen järjestämisluvan saaneissa kouluissa. Lapsi voi saada kotiopetusta, joka voi olla myös organisoitu kouluksi, jolla ei ole perusopetuksen järjestämislupaa.
Vastuu oppivelvollisuuden suorittamisesta on lapsen huoltajalla. Kunnalla on velvollisuus valvoa oppivelvollisuuden suorittamista ja toisaalta oppilaitoksilla, joita kunta ei ylläpidä, on velvollisuus ilmoittaa oppilaista, jotka käyvät kyseistä koulua. Jos koululla ei ole perusopetuksen järjestämislupaa tai lapsi on muuten kotiopetuksessa, tulee kunnan valvoa oppivelvollisuuden suorittamista. Kun Suomessa ei ole koulupakkoa, on kyseessä opetuksen tulosten valvonta, ei opetuksen muodon tai sen antamistavan valvonta.
Kun lapselle on asetettu oppivelvollisuus, on johdonmukaista ja välttämätöntäkin, että julkisella vallalla on opetuksen järjestämisvelvollisuus ja toisaalta lapsella on oikeus koulutukseen. Kunnille on asetettu velvollisuus antaa sen alueella asuville oppivelvollisuusikäisille perusopetusta ja lapselle on annettu paitsi perustuslaissa subjektiivinen oikeus opetukseen myös vastaava oikeus päästä peruskoulun oppilaaksi. Tämä oikeus on myös niillä lapsilla, joilla ei ole oppivelvollisuutta sen johdosta, että he eivät vakinaisesti asu tietyssä kunnassa (käytännössä tämä koskee maahanmuuttajalapsia, joilla ei ole vakinaista asuinkuntaa). Kunnan velvollisuus koulun järjestämiseen on siis laajempi kuin vain oppivelvollisia koskeva. Kunta vapautuu koulunkäyntioikeuden toteuttamisesta vain, jos oppivelvollisuusikäinen lapsi saa muualla opetusta joko käymällä koulua tai kotiopetuksena. Koulunkäyntioikeus kattaa saman ajan kuin oppivelvollisuus. Kunta voi sallia lapsen käyvän koulua oppivelvollisuuden päätyttyäkin.
Koulunkäyntioikeutta tosiasiallisesti rajoittaa oppilaan erottaminen perusopetuksesta määräajaksi. Kunnan on kuitenkin myös tällöin pidettävä huoli siitä, että lapsi ei jää jälkeen opetuksesta.