Kirjallisuudentutkimus:rihmastollinen teksti
rihmastollinen teksti
| rihmastollinen teksti |
Gilles Deleuze ja Félix Guattari erottavat teoksessaan Rhizome (1976; suom. kokoelmassa Autiomaa. Kirjoituksia vuosilta 1967-1986) juurimaisen ja rihmastomaisen kirjatyypin.
Perinteinen juurimainen kirja pyrkii luonnon jäljentämiseen, mimesikseen, noudattaen ikivanhaa näkemystä taiteesta luonnon tai maailman kuvana. Deleuze ja Guattari pitävät ajatusta vanhentuneena ja mahdottomana. Sen sijaan he peräänkuuluttavat uutta rihmastomaista kirjatyyppiä. Deleuzelaisen ajattelun mukaan todellisuus ei ole pysyvä objekti, vaan jatkuvasti muotoaan muuttava prosessi, moneutta jolla ei ole alkua eikä loppua.
Deleuzen ja Guattarin keskeisiin tekstiesimerkkeihin kuuluu argentiinalaisen Jorge Luis Borgesin novelli El jardín de senderos que se bifurcan kokoelmassa Ficciones: (1944, suom. "Haarautuvien polkujen puutarha"), jossa puutarha toimii metaforana kerronnalliselle tilanteelle, jossa useat juonikulut ovat yhtä aikaa mahdollisia: ne muodostavat haarautuvia ja vaihtoehtoisia polkuja kerronnassa. Deleuzen ja Guattarin mukaan tällainen kerronnallinen rihmasto ei sulkeista mitään vaihtoehtoja, vaan pikemminkin suosii sellaisia reittejä, jotka ohittavat yksiselitteiset vastaukset ja hajottavat valmiiksi kuvitellun järjestyksen. Perusajatuksena on, että vääräkin valinta, eksyminen, saattaa johtaa ratkaisuun.
Suomessa rihmastollisen kirjoittamisen ideoita on käyttänyt mm. Kari Aronpurorunokokoelmassaan Rihmasto. Uutta iloista kirjoitusta(1989). Aronpuro leikkii erilaisilla merkeillä ja merkkijärjestelmillä kokeillen, miten ne toimivat uusissa ja yllättävissä yhteyksissä. Rihmastollisuus luonnehtii myös digitaalista kirjallisuutta, mm. hypertekstiä, jossa lukijan valinnat luovat konkreettisesti tarinan muodon.Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 21.11.2024: Kirjallisuudentutkimus:rihmastollinen teksti. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:rihmastollinen teksti.)