Antiikin runomitat perustuvat tavujen kestoon eli pitkien ja lyhyiden tavujen säännölliseen vaihteluun. Runomitta kuvataan antamalla runomitan kaava. Lyhyitä tavuja merkitään merkillä ⏑ (breve), pitkiä merkillä — (longum) ja tavuja, jotka voivat olla lyhyitä tai pitkiä, merkillä ⏒, ⏓ tai × (anceps). Kahta lyhyttä tavua, joiden sijalla voi esiintyä yksi pitkä tavu, merkitään merkillä ⏔, ja pitkää tavua, jonka tilalla voi esiintyä kaksi lyhyttä tavua, merkillä ⏕. Erikestoiset tavut muodostavat metroneita eli runojalkoja, jotka erotetaan toisistaan merkillä |. Säkeessä esiintyvät tauot eli kesuurat merkitään merkillä ‖. Runojalan painollinen tavu (iktus, arsis) voidaan merkitä akuutilla aksentilla —́. Metronilla voidaan viitata myös kahden runojalan muodostamaan kokonaisuuteen.

Tavallisimmat runojalat (ja niistä muodostuvat metronit) perusmuodossaan:

• trokee —⏑ (—⏑—⏒)
• jambi ⏑— (⏒—⏑—)
• spondee ——
• daktyyli —⏑⏑
• anapesti ⏑⏑— (⏑⏑—⏑⏑—)