Kirjallisuudentutkimus:realismi

From Tieteen termipankki
Jump to: navigation, search

realismi

realismi
Definition puolueettomaan todellisuuden kuvaamiseen pyrkivä kirjallisuuden suuntaus, joka syntyi Ranskassa 1800-luvun puolivälissä
Explanation Realismilla viitataan sekä tiettyyn kirjallisuushistorialliseen periodiin että fiktion totuudenmukaisuuteen ja uskottavuuteen. Nämä eri merkitykset liittyvät kuitenkin kiinteästi yhteen.

Realismi syntyi vastareaktiona romantiikan kirjallisuuskäsitykselle, joka oli korostanut tunteiden ja mielikuvituksen herättämisen merkitystä sekä kirjoittamisen että lukemisen perimmäisenä tavoitteena. Realismille on tyypillistä kerronnan keskittyminen yksityiskohtaisiin havaintoihin sekä arkisen ja tunnistettavan aikalaistodellisuuden kuvaus.

Pyrkimys mimesikseen eli todellisuuden jäljittelyyn on tunnusomaista kaikelle kirjallisuudelle, mutta realismin tekee poikkeukselliseksi juuri yhteys romaanin kehitykseen. Siinä missä romantiikka oli keskittynyt pääosin runouteen, realismi kehittyi ennen kaikkea kertovan proosan piirissä ja pitkälti realismin ansiosta romaani saavutti nykyisen asemansa kertovan proosan keskeisenä lajina.

Havaintoa korostavan realismin taustalla vaikutti 1700-luvun empirismi ja kokeellisten tieteiden nousu. 1700-luvun filosofiassa (esim. John Locke) yleistyi näkemys, jonka mukaan todellisuus voidaan tavoittaa juuri yksilön tekemien aistihavaintojen kautta. Yksilön kokemus oli siten perustavampi tiedon lähde kuin vakiintuneet käsitykset tai universaalit ideat. Tämä näkemys alkaa vaikuttaa 1700-luvun kirjallisuudessa jo ennen realismin kautta, ja luo pohjaa realismin keskeisille kerrontatekniikoille. Edelleen 1800-luvulla positivistinen tietoteoria korosti luonnontieteissä keskeisiä mitattavuuden ja empiirisen todennettavuuden ihanteita myös humanistisissa tieteissä. Realismin kirjallisuuskäsityksen kannalta erityisen merkittävä oli 1800-luvulla vallinnut positivistinen historismi, joka korosti kontekstin merkitystä taiteessa. Sen mukaan kirjallisuuden syntyajankohdan sosiaalinen, historiallinen, kulttuurinen ja yksilöpsykologinen tausta vaikuttaa luonnonlakien tavoin väistämättä myös siihen, millaista kirjallisuutta tehdään.

Realismin keskeisinä piirteinä on pidetty yksilöllisiä henkilöhahmoja ja kerrotun maailman yksityiskohtaista kuvausta (Ian Watt). Henkilöhahmojen yksilöllisyys tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kirjailijat antavat henkilöilleen nimiä, jotka ovat samanlaisia kuin aikalaisten nimet. Tällöin henkilöhahmo myös vaikuttaa enemmän persoonalta kuin tyypiltä. Henkilöhahmojen yksilöllisyyttä realismissa korostaa se, että heidät on sijoitettu konkreettiseen aikaan ja paikkaan: tiettyyn ympäristöön (esimerkiksi jokin tunnettu kaupunki tai kylä) ja ajankohtaan, joka on läheisessä suhteessa teosten ilmestymisajankohtaan. Toisaalta realismin yhteydessä on paradoksaalisesti aina korostettu myös henkilöiden tyypillisyyttä: romaanihenkilö on fiktiivinen olio, joka kuitenkin edustaa jotakin tiettyä, todellista ihmisryhmää. Tätä kautta romaanin voitiin sanoa olevan totuudenmukainen, vaikka sen yksityiskohdat olisivatkin fiktiivisiä.

Suhde aikaan on realismissa monin eri tavoin keskeinen. Jo edeltävän vuosisadan romaaneissa henkilöhahmot alkavat muuttua staattisista kehittyviksi. Jos henkilöhahmot olivat aiemmassa kirjallisuudessa säilyneet aina suhteellisen muuttumattomina tarinan kuluessa, niin romaanimuoto toi esiin kehittyvän ja muuttuvan henkilön. 1800-luvulla realismi myös alkaa kuvata uudella tarkkuudella inhimillistä aikakokemusta, kuten päivittäin toistuvia rutiineja tai muistoja menneistä tapahtumista. Aiemmasta kirjallisuuden traditiosta poiketen realistisissa romaaneissa mainitaam myös tarkkoja päivämääriä ja kellonaikoja. Näin henkilöiden suhde historialliseen aikaan tulee näkyviin uudella tavalla. Fredric Jameson on todennut, että realistinen romaani on jo lähtökohtaisesti hyvin historiallinen kuvatessaan arkipäivässä tapahtuvaa muutosta. Juuri tunne elinympäristön välittömästä ja osittain uhkaavastakin muutoksesta oli olennaista 1800-luvun realismille: sitä edustivat teollistuminen, urbanisoituminen, rautateiden tulo ja matkustamisen lisääntyminen, kulutuskulttuuri sekä poliittinen ja taloudellinen kuohunta. Realististen romaanien aiheena olivat usein näiden muutosten synnyttämät epäkohdat, kuten sosiaalinen eriarvoisuus. Realistiset romaanit myös pyrkivät käsittelemään aiheita, joista siihenastinen julkinen keskustelu oli vaiennut, kuten naisten asema tai uusien yhteiskuntaluokkien kuten teollisuustyöväestön epäinhimilliset työolot.

Realismissa käytetään kerrontamuotona proosaa luomaan autenttisuutta; näin lukijalle syntyy vaikutelma siitä, että kerrotaan todellisten henkilöiden todellisista kokemuksista. Eräs realismin tunnusomaisimmista piirteistä on myös pitkät kuvaukset - paitsi henkilöistä myös materiaalisesta ympäristöstä. Eräs tunnetuimpia esimerkkejä realistisesta miljöökuvauksesta on Honoré de de Balzacin (1799-1850) romaanin Ukko Goriot (Le Père Goriot, 1835) aloittava kuvaus romaanin keskeisestä tapahtumapaikasta, ränsistyneestä asuntolasta.[1] Ian Watt on todennut, että realismi suosii pitkiä kuvauksia enemmän kuin nopeita kiteytyksiä. Realistisen romaanin kieli muodostuukin pitkälti referentiaaliseksi eli kielen ajatellaan kuvaavan suoraan kohdettaan: tässä mielessä realistinen proosa lähentyy erilaisia asiaproosan muotoja kuten journalismia, raportteja, todistajanlausuntoja, esseitä, historiankirjoitusta, kirjeitä tai päiväkirjoja. Merkittävä muutos romaanin ilmaisutavoissa ja kerrontatekniikoissa tapahtuu vasta modernismin myötä 1900-luvulla.

Eräs realismille tyypillinen kerronnan muoto on vapaa epäsuora esitys, jonka avulla voidaan synnyttää vaikutelma siitä, että kuvataan suoraan henkilöhahmojen mielen toimintaa: tunteita, havaintoja ja näkökulmaa tapahtumiin. Vapaata epäsuoraa esitystä on pidetty puhtaasti kaunokirjallisena puheen ja ajattelun esittämisen muotona, koska se 1) luo vaikutelman toisen henkilön kokemuksesta ja 2) sulauttaa kertojan ja henkilöhahmon diskurssin tavalla joka ei asiaproosassa olisi mahdollista. Vapaan epäsuoran esityksen merkkipaaluna on pidetty Gustave Flaubertin (1821-1880) romaania Madame Bovary[2] (suom. Rouva Bovary) vuodelta 1857. Romaani kertoo ranskalaisen maalaislääkärin vaimosta, jonka pettyneenä oman avioliittonsa arkisuuteen etsii ihanteellista rakkautta avioliiton ulkopuolisista suhteista ja ajautuu lopulta ylivelkaantuneena itsemurhaan. Flaubert sai Madame Bovaryn vuoksi oikeussyytteen moraalisen pahennuksen aiheuttamisesta. Syynä tähän oli juuri romaanin kerronnassa systemaattisesti käytetty vapaa epäsuora esitys, jossa kertoja ei ota suoraan moraalisesti tuomitsevaa kantaa romaanin tapahtumiin, vaan kerronta häivyttää tietoisesti eron kertojan objektiiviseksi oletetun ulkoisen näkökulman ja päähenkilö Emma Bovaryn näkökulman välillä.

Vapaan epäsuoran esityksen kaltaiset henkilöiden omaa kokemusta kuvaavat kerronnalliset keinot ovat realismin traditiossa niin keskeisiä, että niitä on kutsuttu myös termillä psykologinen realismi. Psykologisessa realismissa, jota voidaan havaita jo 1700-luvun kirjallisuudessa, mutta jonka rooli korostuu erityisesti 1800-luvun loppupuolelta lähtien, henkilöhahmon ulkoiset piirteet ja olemus sellaisena kun se näkyy muille jää taka-alalle, ja keskeiseksi nousevat kokevan minän tajunnan kuvaukset.


Realismin edustajia

Ranskassa jo mainittujen Balzacin ja Flaubertin lisäksi mm. Guy de Maupassant (1850-1893), Englannissa George Eliot (1819-1890) ja Charles Dickens (1812-1870) sekä Yhdysvalloissa Theodore Dreiser (1871-1945) ja Henry James (1843-1916).

1800-luvun loppupuolelle tultaessa realismiin tulee uudenlaisia painotuksia, jotka on usein tulkittu jo siirtymänä naturalismiin tai modernismiin. Tästä huolimatta nk. klassisen realismin aikana syntyneet konventiot esimerkiksi henkilöiden ja miljöön kuvauksessa ovat vallitsevia edelleen.

Venäläisessä kirjallisuudessa realismi oli samanaikainen ranskalaisen suuntauksen kanssa ja sen merkittävimmät edustajat olivat Leo Tolstoi (1828-1910) ja Ivan Turgenev (1818-1883). 1930-luvulla realismin käsite koki kuitenkin venäläisessä kirjallisuudessa muodonmuutoksen, kun ihanteeksi kohosi sosialistisena realismina tunnettu, kommunistisen puolueen ideologisia arvoja myötäilevä kirjallinen suuntaus. Sen keskushenkilö ja esikuva oli kirjailija Maksim Gorki (1868-1936).

Pohjoismaihin realismi tuli vasta 1870-luvulla, jolloin se oli osittain samanaikainen suuntaus naturalismin kanssa, ja monet pohjoismaiset realistit on myöhempi kirjallisuudentutkimus nähnyt jo naturalismin edustajina. Realismin edustajia Pohjoismaissa olivat mm. norjalainen Henrik Ibsen (1828-1906) sekä ruotsalainen August Strindberg (1849-1912). Suomalaisen kirjallisuuden realisteista tunnetuimpia olivat Juhani Aho (1861-1921) sekä Minna Canth (1844-1897).
Additional Information Käsitettä realismi käytetään myös kuvataiteissa ja ennen 1800-luvun puoliväliä realismin esteettinen päämäärä kuvata inhimillistä todellisuutta sellaisenaan, toisin sanoen ilman idealisointia yhdisti kirjallisuutta ja kuvataiteita toisiinsa. Realismia käytettiin totuudenmukaiseen kirjallisuuteen viittaavana terminä ensi kertaa Ranskassa 1820-luvulla. Kuitenkin termin puhtaasti kirjallinen merkitys yleistyi Ranskassa vasta 1800-luvun puolivälissä, erityisesti 1856 perustetun kirjallisen lehden Réalisme vaikutuksesta.

Nykyään käsitettä realismi käytetään myös valokuvauksessa.

Filosofiassa realismi tarkoittaa näkemystä, jonka mukaan havaitsemamme tai tietämämme asiat ovat olemassa oman mielemme toiminnasta riippumatta.

Equivalents

realismenglanti
réalismeranska

Related Concepts

Sources

KoskimiesR1965, RikamaJ1978, RossiR2009, Genre2006, EB/realism, HosiaisluomaY2003, WattI1957, AuerbachE1992, JamesonF2010, GallagherC2006, MäkeläM2011, SuomKirjallisuushistoria2

References

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 2.7.2020: Kirjallisuudentutkimus:realismi. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:realismi.)


Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →