Oikeustiede:syyllisyys/laajempi kuvaus

    Tieteen termipankista

    Palaa takaisin käsitesivulle

    Syyllisyyden eri merkityksiä

    Syyllisyydellä voidaan tarkoittaa monia asioita. Kielellisesti syyllisyys ja syy-yhteys liittyvät toisiinsa. Puhtaasti kielelliseltä kannalta voitaisiin sanoa, että se, joka on aiheuttanut jotain, on syyllinen siihen. Tämä ei ole syyllisyyden rikosoikeudellinen käyttötapa.

    Syyttömyysolettama rikosprosessioikeudessa tarkoittaa sitä, että jokaista on pidettävä syyttömänä, kunnes hänen syyllisyytensä on laillisesti näytetty toteen. Syyttömyysolettama tarkoittaa oikeudenkäynnissä muun muassa syyttäjän todistustaakkaa, in dubio pro reo – sääntöä, itsekriminointisuojaa ja monia muita rikoksesta epäillyn oikeusturvan takeita.

    Rikosoikeudellinen syyllisyysperiaate sai täsmennetyn rikosoikeudellisen muotoilun valistusajan loppupuolella yhdessä laillisuusperiaatteen ja tekorikosoikeuden periaatteen kanssa. Nyttemmin rikosoikeudellinen syyllisyysperiaate saa tukea myös ihmisarvon loukkaamattomuuden periaatteesta, joka on kirjattu perustuslain 1 §:n 2 momenttiin, Euroopan ihmisoikeussopimuksen 7 artiklan 1 kappaleeseen sekä kansalaisoikeuksia ja poliittisia oikeuksia koskevan kansainvälisen yleissopimuksen 15 artiklan 1 kappaleeseen.

    Syyllisyysteoriat

    Syyllisyysperiaatteen lähtökohtana asetetaan usein filosofisia ja ontologisia kysymyksiä siitä, mikä on inhimillisen vapauden ja luonnonvälttämättömyyden suhde ja miten todellisuus olisi hahmotettava. Rikosoikeusteoreettisessa kehityksessä 1800-luvun klassinen rikosoikeuskoulukunta perusteli rikosoikeuden käytön sillä, että rikoksentekijä oli käyttänyt vapauttaan väärin. Rangaistus oli oikeutettu ja välttämätön sovitus, jonka täytäntöönpanon jälkeen rikoksentekijä sai palata yhteiskuntaan velkansa maksaneena. Koska rikos oli vapauden väärinkäyttöä, epävapaasta teosta ei tullut rangaista. Esimerkiksi syyntakeeton henkilö tai lapsi ei ollut toiminut autonomisesti eikä siten ansainnut rangaistusta.

    1800-luvun lopun ja 1900-luvun alkupuolen sosiologinen rikosoikeusajattelu syntyi, kun klassisen rikosoikeuskoulukunnan moraaliopillinen perusta riitautettiin ja empiiriset tieteet tarjosivat uutta tietoa ihmisen käyttäytymiseen vaikuttamisesta. Rangaistus perusteltiin yleis- ja erityisestävien toimenpiteiden tarpeella. Syyllisyysperiaate jäi vain nulla poena sine lege – periaatteen varaan, koska periaatteessa esimerkiksi mielisairaiden tai tahallisuutta vailla olevien rankaisemisella voitiin hyvin ajatella olevan yleis- ja erityisestävää vaikutusta. Sosiologisen ajattelun moraalinen ongelma oli siinä, että rikoksentekijää pidettiin tahdottomana oliona, jonka käyttäytymiseen voitiin vaikuttaa rangaistuksella. Jo ihmisarvon katsottiin edellyttävän ihmisen kunnioittamista valintoihin kykenevänä olentona, joka vastaa valinnoistaan. Mikäli valinta on sillä tavalla epävapaata, että häntä ei voi siitä moittia, häntä ei myöskään tule tuomita rangaistukseen.

    Toisen maailmansodan jälkeen kehitetty normatiivinen syyllisyyskäsite rakentuu olennaisesti moitittavuus-käsitteen varaan. Syyllisyys ei ole klassisen koulun tapaan vapaan tahdon väärinkäyttämistä, vaan normatiivisesti ymmärretyn toisintoimimisen mahdollisuuden käyttämistä. Syyllisyys perustuu oikeudelliseen arvosteluun, jossa yleis- ja erityisestävät näkökohdat ovat usein väistämättä ristiriidassa vastaajan oikeusturvaa ja oikeudenmukaisuutta korostavan moitittavuuden vaatimuksen kanssa. Niin sanottu funktionaalinen tai kriminaalipoliittinen syyllisyyskäsite on hyvin lähellä normatiivista syyllisyyskäsitettä lähtökohdiltaan.

    Pohjoismaissa on pitkään käytetty syyllisyysperiaatetta nimenomaan oikeusvaltiollisten arvojen takeena ja moitteen ilmauksena. Syyllisyysperiaatteella on rangaistavuutta rajoittava funktio. Tekijää pyritään suojaamaan syyllisyydestä irrotetuilta mielivaltaisina pidetyiltä rangaistuksilta, vaikka ne olisivat yleis- ja erityisestävien tavoitteiden valossa perusteltuja. Moitittavuuden rinnalla on usein käytetty toisintoimimisen mahdollisuutta rangaistavan syyllisyyden ydinalueena. Tekijällä on oltava kyky ja tilaisuus toimia tekotilanteessa toisin, jotta häntä voitaisiin moittia ja rangaista tekemästään teosta.

    Syyllisyysperiaate sai Suomessa jäsentyneen muodon vuoden 2003 rikoslain yleisen osan uudistuksella. Uudistuksessa kirjattiin rikoslakiin keskeiset syyllisyysperiaatteen osatekijät moderniin, johdonmukaiseen ja kriminaalipoliittisesti harkittuun asuun.

    Syyntakeisuus

    Syyntakeisuudella tarkoitetaan tiettyjen rikosvastuulle asetettavien psyykkisten vähimmäisedellytysten täyttymistä. Rikoslain 3 luvun 4 §:n mukaan rangaistusvastuun edellytyksenä on, että tekijä on teon hetkellä täyttänyt 15 vuotta ja on syyntakeinen. Psyykkistä vastuukyvyttömyyttä aiheuttavia seikkoja kutsutaan varsinaisiksi syyntakeettomuusperusteiksi. Tällainen peruste on henkilöllä, joka on mielisairauden, syvän vajaamielisyyden taikka vakavan mielenterveyden tai tajunnan häiriön vuoksi joko kykenemätön ymmärtämään tekonsa tosiasiallista luonnetta tai sen oikeudenvastaisuutta tai jonka kyky säännellä käyttäytymistään on ratkaisevasti heikentynyt. Syyllisyysperustelun mukaan syyntakeettoman rankaiseminen on vailla moraalisia perusteita.

    Syyntakeettomuuden ja täyden vastuun väliin sijoittuu Suomessa alentuneen syyntakeisuuden kategoria. Henkisistä häiriöistä kärsivä ihminen on paremmin tai huonommin perillä tekonsa tosiasiallisesta tai oikeudellista merkityksestä, ja hän kykenee, sen mukaan kuinka vakavista terveydellistä ongelmista on kyse, myös kontrolloimaan käyttäytymistään suuremmassa tai pienemmässä määrin. Alentuneen syyntakeisuuden kategoria onkin syyllisyysperiaatteelle rakentuvassa rikosoikeudessa itsestäänselvyys. Alentunut syyntakeisuus lieventää syyllisyysmoitetta. Siltä osin kuin rangaistuksen tehtävänä on syyllisyyden asteeseen sidotun paheksunnan osoittaminen, myös alentuneesti syyntakeiselle tuomittavan rangaistuksen tulee olla lievempi.

    Päihtymystä ei kuitenkaan syyntakeisuusarvostelussa huomioon, ellei siihen ole erityisen painavia syitä. Rajaussäännös on ristiriidassa syyllisyysperiaatteen kanssa, mutta sitä on pidetty välttämättömänä kriminaalipoliittisista syistä.

    Syyksiluettavuus

    Rikoslain 3 luvun 6 §:n mukaisessa tahallisuuden arvostelussa on kyse siitä, mitä tekijä on mieltänyt tai tahtonut teon tehdessään. Rikosoikeudellinen tahallisuuskäsitys rakentuu samojen peruselementtien varaan kuin rikosoikeudellinen syyllisyys. Tahallisuuden sisältöä määritetään rikoslain 3 luvun 6 §:ssä käyttäen apuna tahtoon, tietoon sekä paikoin myös asennoitumiseen liittyviä kriteereitä. Tekijä, joka pyrkii vahingoittamaan toista tai joka tietoisesti loukkaa toisen oikeudellisesti suojattuja etuja, osoittaa käyttäytymisessään sellaista vihamielisyyttä tai piittaamattomuutta toisten eduista, että tahallisuusvastuu on kriminaalipoliittisesti perusteltua.

    Tuottamuksella tarkoitetaan rikoslain 3 luvun 7 §:n mukaan tekijän huolimattomuutta, toisin sanoen tekijän huolellisuusvelvollisuuden rikkomista. Tuottamuksellisesta teosta rankaiseminenkin edellyttää sitä, että tekijällä oli kyky ja tilaisuus toimia toisin viimeistään silloin, kun hän oli ryhtymässä tekoonsa. Tuottamusvastuu voi perustua siihen, että taitamaton tai kykenemätön ei keskeytä ajoissa riskialttiiksi havaitsemaansa toimintaa.

    Tietoinen tuottamus viittaa tietoiseen riskinottoon. Tekijällä, joka ottaa tietoisen riskin, on ollut kyky ja tilaisuus toimia huolellisesti. Nämä tilanteet eivät ole syyllisyysperiaatteen kannalta merkittäviä ongelmia, jos tekijältä voitiin edellyttää suurempaa huolellisuutta. Tiedoton tuottamus viittaa tiedostamattomaan riskinottoon. Tiedottomassa tuottamuksessa tekijä ei ole edes mieltänyt tunnusmerkistön toteutumista mahdolliseksi tai ei ole tullut ylipäätään ajatelleeksi asiaa. Usein tiedotonta tuottamusta kuvaillaan ilmaisulla "olisi kohtuudella pitänyt mieltää" seurauksen sattumisen riski. Tiedostamattoman huolimattomuuden rangaistavuus ei lähtökohtaisesti täytä syyllisyysperiaatteen vaatimuksia, mutta preventiivisistä syistä myös se hyväksytään tietyin rajoituksin rangaistusvastuun perustaksi.

    Anteeksiantoperusteet

    Vaikka teko olisi muuten syyntakeiselle ihmiselle syyksiluettava, voidaan joissakin tilanteissa todeta, että se ei ole sillä tavalla moitittava, että rangaistusvastuun voitaisiin katsoa syntyneen. Silloin sanotaan käsillä olevan anteeksiantoperusteen. Tekijän toisintoimimismahdollisuus on ollut siinä määrin rajoitettu, että moitearvostelua ei voida esittää. Anteeksiantoperusteissa on usein kyse oikeuttamisperusteen rajojen ylittämisestä. Esimerkiksi hätävarjelun liioittelu, luuloteltu pakkotila taikka kieltoerehdyksen varassa toimiminen ei ole oikeusjärjestelmän suosimaa tai hyväksymää, vaikka se tekijälle anteeksi annettaisiinkin. Lähes anteeksi annettava hätävarjelun liioittelu tai oikeudenvastainen pakkotilateko alentaa moitetta, vaikka ei sitä kokonaan poista.

    Samaan anteeksiannettavien tekojen kategoriaan kuuluu rikoslain 4 luvun 2 §:ssä säädetty kieltoerehdys. Jos tekijä erehtyy pitämään tekoaan sallittuna, hän on rangaistusvastuusta vapaa, jos erehtymistä on pidettävä ilmeisen anteeksiannettavana esimerkiksi lain sisällön erityisen vaikeaselkoisuuden tai viranomaisen virheellisen neuvon vuoksi. Vaikka tällainen vanhan terminologian mukainen "aito oikeuserehdys" ei poistaisikaan tahallisuutta, on ilmeisen anteeksiannettava erehdys otettava huomioon, jos tekijää ei voida moittia väärästä laintulkinnastaan.

    Sotilasrikoksissa esimiehen käsky voi poikkeuksellisesti vapauttaa rangaistusvastuusta, kun olosuhteiden katsotaan olevan sellaiset, että ei olisi voinut olla täyttämättä käskyä. Rikoslain 45 luvun 26 b § ei koske vain tilanteita, joissa sotilas ei ole ymmärtänyt käskyn laittomuutta. Sotilas on vastuusta vapaa myös silloin, jos käskynalaiselta ei voitu kohtuudella edellyttää käskyn täyttämättä jättämistä. Seikkoja, jotka tulee ottaa huomioon, ovat muun muassa tilanne, käskyn täyttämättä jättämisestä tekijälle aiheutuvat seuraukset sekä esimiehen ja käskynalaisen asema. Vastuuvapaus perustuu motivointiongelmiin. Kyseessä on selkeästi normatiivisen syyllisyysajatuksen mukainen anteeksiantoperuste. Esimies tuomitaan välillisenä tekijänä käskyn sisältämästä rikoksesta.

    Tehokas katuminen

    Myös eräissä yritys- ja osallisuusopillisissa tilanteissa sovelletaan syyllisyysperiaatetta. Tehokas katuminen tarkoittaa sitä, että tekijä estää rikoksensa jälkeen seurauksen syntymisen esimerkiksi hankkimalla paikalle ambulanssin. Häntä ei rangaista esimerkiksi tapon yrityksestä, vaan rikoslain 5 luvun 2 §:n mukaisesti vain pahoinpitelyrikoksesta. Vastuuvapauden perustelut ovat ennen kaikkea kriminaalipoliittiset, mutta vastuuvapautta voidaan tukea myös syyllisyysperustein. Tekijä, joka omasta aloitteestaan on valmis vetäytymään rikoksesta tai tahtoo estää sen vaikutukset, osoittaa vähäisempää syyllisyyttä ja moitittavuutta kuin päämääräänsä sinnikkäästi pyrkivä henkilö.

    Rangaistuksen määrääminen

    Rangaistuksen määräämisessä syyllisyysperiaate on keskeisessä asemassa. Rikoslain 6 luvun 4 §:n yleisperiaatteen mukaan rangaistus on mitattava oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuden ja vaarallisuuden lisäksi teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään muuhun tekijän syyllisyyteen. Rangaistuksen mittaamisen pohjaksi otetaan teko- eikä tekijäsyyllisyys. Arvostelun kohteena eivät ole tekijän persoonallisuus ja elämäntavat yli sen, mikä on ilmennyt konkreettisessa rikoksessa. Rikoslain perusteella rangaistaan teoista, ei elämäntavasta.

    Tuomioistuin saa rikoslain 6 luvun 12 §:n mukaan jättää rangaistuksen tuomitsematta ensinnäkin, milloin rikosta on sen haitallisuus tai siitä ilmenevä tekijän syyllisyys huomioon ottaen pidettävä kokonaisuutena arvostellen vähäisenä (vähäisyysperuste), ja toiseksi milloin rikosta on tekoon tai tekijään liittyvistä erityisistä syistä pidettävä anteeksiannettavana (poikkeuksellisuusperuste).

    Rangaistusasteikkoa voidaan lieventää silloin, jos tekijä on tehnyt rikoksen alentuneesti syyntakeisena. Toiseksi sovellettavaa asteikkoa on rikoslain 6 luvun 8 §:n tarkoittamalla tavalla lievennettävä muun muassa, jos rikos on tehty olosuhteissa, jotka läheisesti muistuttavat anteeksiantoperusteita. Moitearvostelu tehdään liukuvalla asteikolla.

    Myös rikoksen tekopäätöksen kiinteys ja se, missä määrin se osoittaa tekijän vakaata aikomusta rikkoa lakia, ovat syyllisyysarvosteluun vaikuttavia seikkoja. Harkiten ja suunnitelmallisesti tehdyistä rikoksista rangaistaan ankarammin kuin hetken mielijohteesta syntyneistä teoista, mistä kertoo esimerkiksi vakaa harkinta murhan tunnusmerkkinä. Suunnitelmallisuus on sekä yksi rikoslain 6 luvun 5 §:n mukainen koventamisperuste että kvalifiointiperusteena useissa yksittäisissä rikostunnusmerkistöissä.

    Suunnitelmallisuuden ja harkinnan kääntöpuolena on rikoksen tekeminen ymmärrettävistä syistä. Koska normatiivisen syyllisyysajatuksen kannalta syyllisyys on ennen muuta moitittavuutta, on rikoksen tekemiseen vaikuttanut painostus, uhka, inhimillinen myötätunto, poikkeuksellinen ja äkkiarvaamaton houkutus sekä asianomistajan poikkeuksellisen suuri myötävaikutus mainittu rikoslain 6 luvun 6 §:ssä lieventämisperusteina.

    Rangaistuslajin valinnassa rikoslain 6 luvun 9 §:n mukaan enintään kahden vuoden vankeusrangaistus voidaan tuomita ehdollisena, jollei rikoksen vakavuus, rikoksesta ilmenevä tekijän syyllisyys tai tekijän aikaisempi rikollisuus edellytä ehdotonta vankeutta.

    Oikeusvaikutukset

    Eri vastuuvapausperusteiden oikeusvaikutukset eroavat toisistaan. Siten teon katsominen oikeutetuksi on oikeusvaikutuksiltaan vahvempi kuin sen katsominen vain anteeksiannettavaksi. Oikeudenmukainen teko on samalla teko, joka on oikeusjärjestyksen tavoitteiden mukainen. Se on teko, johon jokaisella on paitsi oikeus, usein myös vähintään moraalinen velvollisuus. Jättäessään teon oikeuttamisperusteen nojalla rankaisematta tuomioistuin toteaa tekijän menetelleen oikein. Samassa tilanteessa olevien voisi suositella jatkossakin menettelevän samalla tavoin.

    Anteeksiantoperusteen soveltuessa tekijä vapautetaan vastuusta, koska häneen ei voida kohdistaa syyllisyysmoitetta. Teko jää edelleen oikeusjärjestyksen vastaiseksi. Kyseessä on teko, jonka olisi suonut jäävän tapahtumatta, eikä voida suositella toiselle samassa tilanteessa olevalle, että hän toimisi samalla tavoin kuin tekijä. Teko on kyllä ymmärrettävä, mutta tämä ei merkitse, että se olisi hyväksyttävä, saati suositeltava.

    Nämä käsitteelliset erot näyttäytyvät myös reaalisina oikeusvaikutusten eroina. Jos teko on oikeudenmukainen tai jos katsotaan, ettei teko täyttänyt tunnusmerkistöä, ei tekijälle voi määrätä sen enempää rangaistusta kuin menettämisseuraamuksiakaan. Rikosvastuu kokonaisuudessaan katsotaan poissuljetuksi. Jos teko on tunnusmerkistön mukainen ja oikeudenvastainen, mutta tekijä ei osoita rangaistavaa syyllisyyttä, tekijä jää rankaisematta, mutta on mahdollista, että hänelle määrätään konfiskaatioseuraamus. Anteeksiantoperusteet vaikuttavat ainoastaan teosta seuraavaan rangaistukseen. Rikosoikeudellisen syyllisyyden poissulkeutuminen ei vaikuta täysimääräisesti vahingonkorvausvelvollisuuteen.

    Erolla on vaikutuksensa myös osallisten vastuuseen. Koska anteeksiantoperusteen soveltuessa teko jää oikeudenvastaiseksi ja koska anteeksiantoperuste motivaatioon liittyvänä seikkana vaikuttaa vain henkilöön, jota se koskee, anteeksiantoperuste ei vaikuta muiden osallisten vastuuseen. Anteeksiantoperusteen nojalla toimineen rikoskumppani tai häntä tekoon yllyttänyt voidaan tuomita tapahtuneesta rikoksesta edellyttäen, että vastuuedellytykset hänen osaltaan ovat käsillä. Jos tekoon soveltuu oikeuttamisperuste, koskee vastuuvapaus lähtökohtaisesti kaikkia. Oikeudenmukaisesta teosta ei yhtä osaa tekijöistä voi asettaa vastuuseen ja toista vapauttaa.

    Kolmas ero liittyy ulkopuolisten ja teon kohteen käyttäytymistä koskeviin odotuksiin ja mahdollisuuksiin. Oikeuttamisperusteen nojalla toimittaessa ulkopuolisilla on oikeus ja joskus jopa velvollisuus auttaa tekijää ja oikeuttamisperusteen nojalla toimivaa (esimerkiksi puolustautuminen hätävarjelutilanteessa). Jos tekijä on toiminut vain anteeksiantoperusteen nojalla, saattaa tekijää auttanut joutua vastuuseen osallisuussäännösten nojalla, kuten yllä jo todettiin. Vastaavasti, jos tekijä on toiminut oikeuttamisperusteen nojalla, ei "uhrilla" eli teon kohteella ole normaalisti oikeutta vastustaa oikeuttamisperustein tehtyä tekoa. Jos taas kyse on pelkästä anteeksiantoperusteesta, vastustusoikeus säilyy.