perussuhdeteoria

Määritelmä työoikeudessa vallinnut teoria, jolla määriteltiin työlakien henkilöllinen ja ajallinen soveltamisala

Selite

Suomen työoikeuden isäksi nimetty Arvo Sipilä loi perussuhdeteorian 1930-luvulla pyrkimyksenään osoittaa, että työoikeus on sosiaalioikeudesta ja muista oikeudenaloista erottuva itsenäinen oikeudenala. Tähän tarvittiin selkeä ja yksiselitteinen työsuhteen määritelmä. Sipilä yhdisti työsuhteen käsitteen avulla työsopimusta, työehtosopimusta ja työväensuojelua koskevan normiston yhdeksi kokonaisuudeksi. Työsuhteen, ts. työoikeudellisen perussuhteen määritelmän avulla hän jäsensi koko työoikeuden alan. Sipilä ei vielä itse käyttänyt perussuhdeteoria-nimitystä, vaan nimitystä käytti ensimmäisen kerran Jorma Vuorio. Kun Sipilä oli kutsunut työsuhdetta työoikeudelliseksi perussuhteeksi, sai teoria sen johdosta nimekseen perussuhdeteoria. Sittemmin Vuorio kehitti perussuhdeteoriaa liittämällä siihen analyyttiset perustelut.

Perussuhdeteorian mukaan työoikeudellista suojaa saivat lähtökohtaisesti ne henkilöt, joiden työskentely täytti työsopimuslaissa säädetyn työsopimuksen eli käytännössä työsuhteen tunnusmerkistön. Teoriaan on perinteisesti kuulunut tämä työlainsäädännön henkilöllistä soveltamisalaa koskeva väittämä ja sen lisäksi ajallista soveltamista koskeva väittämä. Henkilöllistä soveltamisalaa koskevan väittämän mukaan työlakeja sovellettiin siis kaikkiin niihin oikeussuhteisiin, joissa täyttyivät työsuhteen tunnusmerkit, ellei poikkeuksista ollut erikseen säädetty. Ajallisen soveltamisalaväitteen mukaan työsuhteen katsottiin alkavan vasta, kun työntekijä työsopimuksen tehtyään ryhtyi tosiasiallisesti työhön ensimmäisen kerran.

Nykyisin perussuhdeteoria on nähtävä osana työoikeuden historiaa, eikä sen työlakien soveltamisalaa koskevista tulkinnallisista väitteistä ja ajatuksista ole enää suuremmin hyötyä tai apua. Työsopimuslain henkilöllinen soveltaminen selviää pääosin lain soveltamisalasäännöksestä. Yleistäviä teorioita soveltamisalan määrittelyyn ei tarvita. Teoriaa ei tarvita myöskään ratkaistaessa työlakien ajallista soveltamista. Työlainsäädäntöä sovelletaan pääsääntöisesti siitä alkaen, kun työntekijä ryhtyy ensimmäisen kerran työhön työnantajan kanssa solmitun sopimuksen perusteella ja sen soveltaminen päättyy, kun työnteko lopetetaan. Osa työoikeudellisesta lainsäädännöstä voi kuitenkin tulla sovellettavaksi jo ennen työsuhteen syntymistä työsopimussuhteessa eli heti sen jälkeen, kun sopimus työn tekemisestä on solmittu. Tämä selviää asianomaisen säännöksen sanamuodosta. Muun muassa työsopimuslain 7 luvun 1 §:n mukaan "työsopimus" voidaan irtisanoa ja 8 luvun 1 §:n mukaan "työsopimus" voidaan purkaa. Tällöin riittävää on, että osapuolet ovat sitoutuneet sopimuksin työn tekemiseen. Työn tekemistä sopimuksen perusteella ei ole vielä tarvinnut aloittaa. Eräiden työlakien säännösten soveltaminen on kuitenkin kytketty nimenomaan työnteon aloittamiseen tai työsuhteen kestoon. Työsopimuslain 1 luvun 4 §:n mukaan koeaika on työnteon aloittamisesta alkava ajanjakso. Näin ollen koeaika ei siis voi alkaa heti työsopimuksen solmimisesta.

Lisätiedot
Kirjoittaja: Jaana Paanetoja

Lähikäsitteet

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 26.4.2024: Oikeustiede:perussuhdeteoria. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:perussuhdeteoria.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →