Oikeustiede:normihierarkia/laajempi kuvaus

From Tieteen termipankki
Jump to: navigation, search

Mallinesilmukka havaittu: Malline:Ilmiö


Palaa takaisin käsitesivulle

Perusajatus. Normihierarkia (tai säädöshierarkia) viittaa sanana normien, säädösten, arvojärjestykseen – siihen, että kyse ei ole vain säädösten erilaisista nimikkeistä ja erilaisista antajista sinänsä, vaan myös säädösten arvoasemasta suhteessa toisiinsa. Jokainen säädös saa pätevyytensä ylemmän tasoisesta säädöksestä tai toisin sanottuna, jokainen tietyn tasoisen säädöksen säännös voi olla pätevä vain ylemmän tasoisesta säädöksestä johtuvan (säätämis)valtuuden nojalla ja puitteissa. Alemmantasoisen säädöksen säännös ei periaatteessa voi olla ristiriidassa ylemmäntasoisen säännöksen kanssa tai muuttaa ylemmäntasoisen säännöksen sisältöä. Ylemmäntasoisen säädöksen säännöksillä voidaan toisaalta periaatteessa aina kumota tai muuttaa alemmantasoisen säännöksen sisältö. (Tätä ylemmän tason ja alemman tason säännösten periaatteellista lähtökohtaista suhdetta ei muuta se, että mahdollisuutta puuttua ylemmän tason säännöksillä alemman tason säännösten merkitykseen on voitu konkreettisesti järjestellä vielä ylemmän tason säädöksessä:)

Suhde kompetenssihierarkiaan. Normihierarkiassa tai säädöshierarkiassa ei luonnollisesti ole kysymys vain jonkinlaisesta normijärjestelmän sisäisestä abstraktisesta piirteestä. Normihierarkia on kuin toinen puoli Janus-kasvoissa, joissa toisena puolena on oikeusjärjestyksen määrittelemä vallan, kompetenssin hierarkia: kullakin norminantajalla on se kompetenssi, jonka ylemmän tason norminantaja on ylemmän tason säädöksessä osoittanut. Säädöshierarkian kytkeytyminen näin toimivallan hierarkiaan tuo kuvaan myös kysymyksen kansanvaltaisuudesta. Ainakin länsimaisten demokratioiden puitteissa voidaan sanoa, että mitä kansanvaltaisempi elin on kyseessä, sitä laajempi kompetenssi sille kuuluu. Vastaavasti mitä kauempana jokin elin on kansan välittömistä vaikuttamis- ja valvontamahdollisuuksista, sitä vähäisempi norminantamiskompetenssi sille kuuluu. Valvonnassa, jonka välittömänä kohteena on säädösten pysyminen ylemmän tasoisten säädösten osoittamissa puitteissa, on juridismuodollisten seikkojen ohella ja niiden yli itse asiassa kysymys kansanvaltaisuuden toteutumista palvelevien, valtioelinten kompetenssin rajaavien normien voimassapitämisestä.

Suomalainen normihierarkia. Suomen oikeusjärjestyksessä ilmenevä normien tai säädösten hierarkia voidaan pääpiirtein kuvata seuraavasti. Ylimpänä on perustuslain taso. Perustuslakeja oli aikaisemmin useampia, mutta vuonna 2000 voimaantulleesta perustuslakiuudistuksesta alkaen vain yksi, Suomen perustuslaki. Perustuslaille ja sen muutoksille on oma vaikeutettu lainsäätämisjärjestyksensä. Perustuslain (tason) alapuolella ovat tavalliset lait, ts. lait, joita eduskunta päättää perustuslaissa osoitetussa tavallisessa lainsäätämisjärjestyksessä. Normihierarkiassa vaikeasti sijoitettavia ovat ns. poikkeuslait. Poikkeuslait ovat lakeja, joiden sisältö poikkeaa perustuslaista ja jotka tämän vuoksi säädetään perustuslainsäätämisjärjestyksessä, mutta jotka kuitenkaan eivät tule osaksi perustuslakia (muuta perustuslain tekstiä). Mahdollisuutta säätää poikkeuslakeja – jota voidaan pitää Suomen valtiosäännön erikoisuutena – on edellytetty perustuslaeissa vuoden 1919 hallitusmuodosta alkaen. Sikäli poikkeuslait eivät ole tavallisia lakeja, että ne voivat olla (ovat) ristiriidassa perustuslain kanssa. Ne ovat toisaalta kuitenkin tavallisia lakeja sikäli, että niistä voidaan poiketa tavallisella lailla. Poikkeuslakien käyttöä on viimeaikaisessa valtiosääntökäytännössä pyritty välttämään. Säätämiskompetenssin kannalta erityisasemassa olevina lakeina voidaan mainita Ahvenanmaan itsehallintolaki ja kirkkolaki.

Lakien tason alapuolella ovat asetukset, joita perustuslaissa olevan valtuussäännöksen nojalla voivat antaa tasavallan presidentti, valtioneuvosto ja ministeriöt. Käytännössä merkittävin asetusten antaja on valtioneuvosto. Kysymys mahdollisista hierarkkisista eroista erilaisten asetusten välillä ei juuri ole aiheuttanut keskustelua. Voidaan kuitenkin lähteä siitä, että ministeriön antama asetus ei voi olla ristiriidassa tasavallan presidentin tai valtioneuvoston antaman asetuksen kanssa. Lait ja asetukset muodostavat hyvin kattavan ja samalla ylivoimaisesti näkyvimmän ja merkittävimmän osan voimassaolevaa oikeudellista normistoa. Asetusten tason alapuolella ovat esimerkiksi keskusvirastojen omalla toimialallaan antamat normipäätökset.

Tapanormien asema. Edellä todettu soveltuu ensi sijassa vain säädännäiseen oikeuteen, jossa on kirjoitettuja normeja ja niitä antavia valtioelimiä. Oikeudellisia normeja voi kuitenkin muodostua – myös säädännäisen oikeuden maissa – myös tavanomaisen oikeuden, tapaoikeuden, kautta. Tällaisten normien sijoittaminen normihierakiaan on ongelmallista, koska niiden sitovuus perustuu noudatettuun tapaan eikä niinkään orgaanitasoon. Joissakin tilanteissa voi hierakianäkökohdilla kuitenkin olla merkitystä myös tällaisten normien kohdalla. Eräänä esimerkkinä voidaan mainita rikosoikeudellisen taannehtivuuden kielto, josta ei Suomessa ennen vuoden 1995 perusoikeusuudistusta ollut mitään mainintaa perustuslaissa. Vakiintuneesti kuitenkin katsottiin kiellon olevan voimassa ja nimenomaan perustuslaintasoisena tapanormina. Tämä lähtökohta osaltaan johti siihen, että toisen maailmansodan jälkeen vuonna 1945 säädetty ns. sotasyyllisyyslaki katsottiin ristiriitaiseksi perustuslain kanssa ja käsiteltiin sen vuoksi poikkeuslakina, siis perustuslainsäätämisjärjestyksessä.

Kirjoittaja: Mikael Hidén