klassinen narratologia

Määritelmä Kertomusteorian suuntaukset, jotka kehittyivät etenkin toisen maailmansodan jälkeen venäläisen formalismin, ”uuden retoriikan” ja strukturalismin teorioiden varaan yhteisenä pyrkimyksenään muodostaa yleinen teoria kertomuksesta, kertomuksen ”kielioppi”.

Selite

Klassisen narratologian suuntauksiin kuuluvat strukturalistinen narratologia (esim. Greimas, Bremond, Genette, Todorov, Bal), uusaristoteelinen retorinen kertomustutkimus (Booth), saksalainen kertomusteoria (Stanzel) ja Tel Avivin funktionalistinen poetiikka (esim. Hrushovski, Sternberg, Perry). Klassisen narratologian lähtökohta on kertomuksen määrittely kerrotuksi tarinaksi. Tämän erottelun mukaisesti tutkimusalaa on jaettu tarinan ja diskurssin (kerronnan) narratologiaan. Tarinan eli tapahtumasarjan analyysissa käytetyimpiä malleja ovat olleet Proppin funktioanalyysi ja Greimasin aktanttimalli. Diskurssinarratologian keskeisiä saavutuksia on puheen ja ajattelun esittämisen keinoja erittelevä käsitteistö (ks. puheen esittäminen).

Klassisen narratologian malleja ja käsitteellisiä erotteluja ei ole kokonaan hylätty vaan niihin viitataan edelleen jälkiklassisen narratologian suuntauksissa (poikkeuksina sosiolingvistinen kertomustutkimus, tietyt kognitiivisen narratologian suuntaukset) tavoitteena osoittaa niiden pätevyyden rajat.

Erikieliset vastineet

classical narratology

englanti (English)

Lähikäsitteet

jälkiklassinen narratologia (vieruskäsite)
kertomustutkimus (yläkäsite)
narratologia (yläkäsite)

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 26.4.2024: Kirjallisuudentutkimus:klassinen narratologia. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:klassinen narratologia.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →