Monitieteisen humanistisen termityohankkeen kokousmuistio 26092016

Kohteesta Tieteen termipankki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Monitieteinen humanistinen termihanke Termikokous 26.9.2016, klo 10–12, Kaisa-talo, ryhmätyötila 6005

Läsnä: Aino Kukkonen (alustaja), Tiina Käkelä-Puumala, Jouko Nurmiainen, Markku Roinila, Janne Vanhanen (sihteeri)

Käsiteltävä termi: immersio

Aino Kukkonen aloitti termikokouksen alustuksella immersio-termistä. Adjektiivia immersiivinen käytetään esittävien taiteiden tutkimuksessa merkityksessä upottava eli immersiivinen teos ikään kuin ”uppouttaa” kokijansa teoksen kuvitteelliseen todellisuuteen. Immersio toimii näin upotuksen synonyyminä. Kukkonen mainitsi, että Termipankista löytyy jo biologian aihealueelta immersio = upottaa nesteeseen (lat. immergere) ja mikrobiologiassa immersioöljy, joka parantaa mikroskopiassa erotuskykyä. Kielitieteessä käytetään myös immersiota puhuttaessa kielikylvyistä.

Esittävien taiteiden kontekstissa immersio on tullut ajankohtaiseksi 2000-luvun alussa, jolloin sitä ryhdyttiin käyttämään kuvaavana terminä tietyille esitysmuodoille, immersiivisille esityksille. Kyseessä on siis varsin nuori termi ja se on ilmaantunut (englanninkielisiin) myös kritiikkeihin ja tutkimukseen 2000-luvun alkupuolella. Immersiivisille esityksille tyypillistä on, että katsojat voivat liikkua esitystilassa valintansa mukaan ja vaikuttaa esityksen muotoutumiseen valintojensa kautta. Pioneerina pidetään brittiläistä Punchdrunk Companya (2000–), joka on tuottanut uudenlaisia immersiivisiä esityksiä esimerkiksi monista klassikkonäytelmistä. Suomessa immersiiviset esitykset ovat herättäneet huomiota parin viime vuoden aikana. Suomalaisista esityksistä voidaan mainita Neuromaani (Raekallio Corp/Zodiak, Helsinki), Remote Helsinki (Rimini Protokoll, Helsinki), Oikea terveyskeskus (Esittävien taiteiden tutkimuskeskus/Taideyliopisto, Helsinki) ja P*lluralli (Tanssiteatteri Minimi, Kuopio). Tiina Käkelä-Puumala esitti kysymyksen siitä, miten immersiivinen esitystaide suhtautuu liveroolipelaamiseen (larppaukseen)? Kukkonen kertoi, että joillakin immersiivisten esitysten tekijöistä – mm. Valtteri Raekalliolla – on kokemusta liveroolipeleistä.

Immersiiviselle esitykselle on myös tyypillistä, että se on moniaistinen. Tapahtumapaikkana ovat usein muut kuin perinteiset teatteritilat mm. tyhjät rakennukset, kaupunkitilat tai luonto. Esitysten osallistavuus merkitsee sitä, että katsoja ja hänen valintansa ovat tilanteen keskiössä. Ohjeita saadaan vaikkapa älypuhelimella tai kuulokkeista. Katsojasta tulee osa teoksen muotoutuvaa tarinaa ja katsoja seuraa esitystä (ja mahdollisesti vaikuttaa siihen) toiminnan keskellä. Tässä periaatteessa voidaan nähdä liittymäkohtia erilaisiin tietokone- ja konsolipelimaailmojen immersiopyrkimyksiin, joissa teknologisin keinoin pyritään luomaan mahdollisimman autenttinen maailma pelaajalle. Teatterikorkeakoulussa väitöskirjaa immersiivisistä esityksistä tekevä Sami Haapala on maininnut immersiivisyyden olevan vastapainoa ja erilaisen todellisuuden kokemisen mahdollisuus kuin arkea tällä hetkellä hallitseva nopea kuvien selailu.

Immersiivisissä esityksissä olennaista on roolien vaihtuminen esityksen, esiintyjän ja yleisön välillä. Esimerkiksi metroon kiirehtivästä tutkijasta voi tietämättään tulla osa esitystä, jota muut samassa tilassa olevat kokevat. Usein toistuva väite on, että perinteinen teatteri tarjoaa katsojalle passiivisen tarkkailijan aseman. Tämä näkemyksen voi kuitenkin kyseenalaistaa yksinkertaistavana. Voidaanhan ajatella, että teatterikatsomossa istuva katsoja reagoi tapahtumiin hyvinkin immersiivisesti ja katsojan aseman staattisuus tai tilanteen tuttuus mahdollistaa esityksen maailmaan uppoamisen. Sen sijaan immersiivisessä esityksessä ja uudenlaisessa esitystilanteessa huomio voi kiinnittyäkin erilaisiin seikkoihin esityksessä, mikä toki mahdollistaa myös vapaan analyyttisen tai kriittisen katseen.

Miten immersiivinen esitys sitten poikkeaa perinteisestä esityksestä? Kyseessä on teatterikatsomossa istumiseen verrattuna varsin fyysinen, henkilökohtainen kokemus; teoksille tyypillistä on liikkuminen, yleensä kävellen, mutta myös vaikka autolla, kuten P*lluralli-esityksessä. Toimintaan osallistumisen aste ja kokemus ryhmän osana olosta vaihtelee eri esityksissä.

Alustuksen lopuksi Kukkonen listasi joitakin immersiivisen esityksen lähitermejä: paikkasidonnainen, osallistava teatteri, devising, ympäristönomainen teatteri, live art, happening, kurkistusaukkonäyttämö (immersiivisen vastakohtana); estetiikassa relevantti lähitermi on relaatioestetiikka, kirjallisuudentutkimuksessa interaktiivinen fiktio. Käkelä-Puumala mainitsi ergodisen fiktion, pelin rakennetta hyödyntävän fiktiivisen teoksen. Janne Vanhanen mainitsi, että estetiikkaan tulee termisivu myös immersiivisestä estetiikasta, jolla on viitattu eri aistialueiden välisiin immersiivisyyden asteisiin (esim. kuulo katsetta immersiivisempänä aistina). Muita tutkimusaloja, joihin immersio / immersiivinen liittyvät voivat olla mm. elokuva- ja televisiotutkimus, musiikki ja tähtitiede (taivaankappaleen joutuminen toisen peittoon?).

Kukkonen mainitsi, että immersiivisen esityksen synonyyminä on toisinaan käytetty vanhempaa termiä “promenade theatre”, jolla tarkoitetaan esitystä, jossa yleisö johdetaan paikasta toiseen ja näyttelijät liikkuvat yleisön ympärillä tai sen lomassa. Tämä ei kuitenkaan liene immersiivisen varsinainen synonyymi, sillä promenade theatre -esitykset eivät välttämättä ole interaktiivisia tai pyri upottamaan katsojaa maailmaansa immersiivisen esityksen tavoin. Ne ovat luonteeltaan enemmän paikkasidonnaisia esityksiä, joilla on juuret katuteatterissa ja karnevaalissa.

Kokouksessa keskusteltiin siitä, ettei termi liene filosofiassa relevantti. Markku Roinila pohti, että filosofiassa on toki käytetty esimerkkejä tai vertauksia, jotka vetoavat immersiivisyyden kokemukseen, esim. Platonin luolavertaus tai Leibnizin kehotus kuvitella sielua tilana, jonka sisään voi mennä ja tarkkailla sen luonnetta.

Pohdittiin sitä, onko immersiivinen esitys aina interaktiivinen. Heräsi kysymyksiä mm. siitä onko upottavuus ominaista vain immersiiviselle esitykselle. Eikö fiktio “upota” vastaanottajan maailmaansa yleensäkin? Toinen keskustelunaihe nousi immersiivisen esityksen eettisistä kysymyksisitä: mikä on esityksen osallistumisen aste, miten pitkälle voi suostua osallistumaan? Voiko tilanteesta poistua? Miten ohjeet annetaan? Ja toisaalta miten paljon esitys joustaa tilanteessa, jossa katsoja vaikuttaa esitystilanteeseen ei-toivotulla tavalla - on "tottelematon" osallistuja?

Keskusteltiin vielä siitä, mikä on site-specific -esityksen ja immersiivisen esityksen ero, ja mikä erottaa osallistavan ja immersiivisen esityksen toisistaan.

Jouko Nurmiainen totesi, että historiantutkimuksen näkökulmasta immersio ei ole relevantti termi. Pohdittiin yleisesti, että museologian ja pedagogiikan konteksteissa immersio voisi olla käytössä esim. historian elävoittämisprojektien yhteydessä.

Päätettiin pitää seuraava termikokous suunniteltuna ajankohtana 24.10., jolloin alustusvastuussa on Juuso-Ville Gustafsson. Jos Gustafsson olisi estynyt (hän ei ollut kokouksessa paikalla), voi Vanhanen toimia alustajana.