Kirjallisuudentutkimus:naiskirjoitus
naiskirjoitus
| naiskirjoitus |
Elaine Showalterin mukaan naiskirjoitus on naisruumiin ja naisen erilaisuuden kirjoittumista kieleen ja tekstiin. Erityisesti ranskalaiset feministitutkijat Héléne Cixous ja Luce Irigaray ovat kehittäneet Virginia Woolfin jo vuodesta 1919 lähtien ennakoimaa teoriaa naiskirjoituksesta tai feminiinisestä kirjoituksesta. Woolf otti esseissään ja kritiikeissään käyttöön käsitteen feminiininen lause ("sentence of the feminine gender"). Hänen mukaansa naislause on elastinen muodoltaan ja kykenee venymään äärimmäisyyksiin ("it is of a more elastic fibre than the old, capable of stretching to the extreme"), kun taas mieslause on liian irrallinen, raskas ja pompöösi naisen käytettäväksi ("too loose, too heavy, too pompous for a woman's use").
Cixous'n ja Irigarayn mukaan naiskirjoitus on lähellä ruumista, tunnetta ja nimetöntä oleva diskurssin muoto, jonka vallitseva yhteiskunnallinen järjestys pyrkii tukahduttamaan. Tämän teorian mukaan feminiininen puhe tai feminiininen ääni on vaiennettu läntisen kulttuurin kaikilla alueilla; patriarkaatti on pystyttänyt kulttuurisia stereotypioitaja binaarisia oppositioita, joissa nainen säännönmukaisesti on miehelle alisteinen. Monien feministitutkijoiden mukaan vapautuminen ja samalla fantasian ja mielihyvän voitto saattaisi tapahtua juuri naiskirjoituksen avulla.
Laajasti ottaen naiskirjoituksessa paneudutaan naisen seksuaalisuuteen ja kirjoitustapaan. Tavoitteena on vastakieli, jolla vallitseva miehinen kieli kumotaan. Cixous'n esseessä "Le Rire de la méduse" (1975, Medusan nauru) naisia ylistetään elämän, voiman ja energian lähteenä. Cixous vertaa naisen kirjoittamista imettämisen kaltaiseen ruumiilliseen ja ruokkivaan lahjaan. Myös teoksessaan La Jeune née (1975, The Newly Born Woman) Cixous esittää naiskirjoituksen patriarkaatin vastaisena vallankumouksellisena voimana. Ideaalinen naiskirjoitus ei pyri omimaan toista vaan asettuu alttiiksi toiselle; se lahjoittaa ja tuhlaa ilman vastalahjan ja velan taka-ajatuksia. Tämän teorian mukaan naiskirjoituksen moniäänisyydessä ja musikaalisuudessa kaikuvat yksilön esikielellisen vaiheen kokemukset. Irigarayn mukaan naisten tulisi ilmaista itseään kielellä, jonka luomiseen he ovat itse osallistuneet ja joka vastaa heidän kokemaansa todellisuutta. Toisaalta Cixous on myös väittänyt, ettei hänen teoriallaan ole mitään tekemistä biologisen determinismin kanssa: naiset kirjoittavat usein miehisellä tavalla ja monet miehet feminiinisellä tavalla. Teoksessaan Ce sexe qui n'est pas un (1977, This Sex Which Isn't One) Irigaray kehittelee ideaa naispuheesta (ranskan le parler-femme, engl. womanspeak), joka perustuisi vastavuoroisuudelle ja läheisyydelle, ei omistamiselle ja haltuunottamiselle. Cixousin tapaan Irigaray ajattelee, että naisen kieli elää yhteydessä naisen ruumiiseen; naispuhe antaa äänen miehisessä kielessä vaiennetulle naisen nautinnolle.
Ideaalisen naiskirjoituksen keskeisiä piirteitä ovat orgaaninen epäjärjestys ja rihmastollinen loputtomuus; siinä ei ole alkua eikä loppua eikä lopullisia sulkeutumisia. Naiskirjoituksen käsitettä on sovellettu erityisesti sellaisten kirjailijoiden Marguerite Durasin (1914-96) ja Clarice Lispectorin (1925-77) tuotantoon.
Naiskirjoituksen ihanne on herättänyt myös kritiikkiä: vaarana on nähty yhdenlainen uusessentialismi ja seksuaalisuuden irrottaminen yhteiskunnallisesta kokemuksesta.Erikieliset vastineet
| feminine writing | englanti (English) | |
| women's writing | englanti (English) | |
| écriture au féminin | ranska (français) | |
| écriture féminine | ranska (français) | |
| kvinnligt skrivsätt | ruotsi (svenska) | |
| weibliche Schreibpraxis | saksa (Deutsch) |
Lähikäsitteet
- naiskirjallisuus (vieruskäsite)
Käytetyt lähteet
Alaviitteet
Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 22.12.2024: Kirjallisuudentutkimus:naiskirjoitus. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Kirjallisuudentutkimus:naiskirjoitus.)