Oikeustiede:oikeuskulttuuri (oikeuskulttuuri)/laajempi kuvaus

Palaa takaisin käsitesivulle

Esimerkkejä eri tarkastelutavoista. Monesti oikeuskulttuuri on tietoisen epämääräinen otsikko, joka viittaa esimerkiksi oikeusteorian tai jonkin oikeudenalan dogmatiikan esittelyyn. Esimerkiksi Hannu Tolonen on julkaissut internetissä lyhyen katsauksen otsikolla European Legal Culture in Transition. Kirjoitus käsittelee alaotsikkonsa mukaan oikeusteorian perinteisiä ja uusia suuntauksia.

Norjan korkeimman oikeuden jäsen, pitkäaikainen yleisen oikeustieteen professori Carsten Smith puolestaan esittelee kirjassaan Loven og livet korkeimman oikeuden "kulttuuria". Hän kirjoittaa tuomioistuimen toimintatavoista sekä sen kosketus- ja kitkapinnoista yhteiskuntaan.

Myös Richard A. Posner tarkastelee oikeuskulttuuria teoksessaan Overcoming Law. Teoksessa lainsäädäntö, oikeuskäytäntö, oikeudelliset teoriat ja oikeudelliset ilmiöt suhteutetaan yhteiskuntatieteen metodiikkaan ja joskus yllättäviinkin naapuritieteisiin, kuten kirjallisuudentutkimukseen ja kansantaloustieteeseen.

Julius Stone julkaisi vuonna 1950 teoksen The Province and Function of Law. Law as Logic Justice and Social Control. A study in Jurisprudence. Teos on itse asiassa oikeudellisen ajattelun historia; tämän hetken amerikkalaisen yliopistokäytännön mukaan otsikoiden kysymyksessä on "history of legal ideas".

Reinhard Zimmermannin The Law of Obligations, Roman Foundations of the Civilian Tradition (1992) on yli tuhatsivuinen jättiläinen, yksityisoikeudellisten instituuttien genealogia. Tekijä pyrkii osoittamaan, miten vaikkapa erehdystä tai vilppiä koskevat opit ja säännökset polveutuvat klassisesta ja keskiaikaisesta roomalaisesta oikeudesta nykyhetken Englannin, Saksan ja Ranskan oikeuteen – unohtamatta Etelä-Afrikkaa, jossa kirjoittaja itse toimi pitkään.

Jokseenkin tuntematon mutta poikkeuksellisen hieno tutkielma oikeuskulttuurista sanan syvällisessä merkityksessä on John P. Dawsonin The Oracles of the Law (1968). Tässä teoksessa esitys on rajattu tuomioistuinten ja tuomareiden toimintaan keskiajalta nykypäivään Manner-Euroopassa ja anglosaksisessa oikeuspiirissä. Dawsonin teos osoittaa kenties selvimmin oikeuskulttuurisen tutkimuksen voiman ja rajoitukset. Keskittymällä oikeusdogmatiikan ja perinteisen säädöshistorian sijasta lainkäyttäjiin, heidän valtuuksiinsa ja toimintatapoihinsa kirjoittaja kykenee osoittamaan asioita, jotka ovat olennaisia oikeustieteen tutkijan ja harjoittajan itseymmärrykselle.

Esimerkkinä mainittakoon Saksan tuomioistuinten hyvin pitkään, aina 1900-luvulle harjoittama Aktenversendung eli tapa lähettää vaikean jutun asiakirjat oikeustieteelliselle tiedekunnalle kirjallista lausuntoa varten. Tapaan liittyi käytäntö, jonka mukaan professoreiden laatima lausunto kirjoitettiin valmiin ratkaisun muotoon ja useimmiten myös annettiin sellaisenaan. Tämä osoittaa selkeästi saksalaisen ja skandinaavisen perinteen suuren eron, anglosaksisesta oikeuskulttuurista puhumattakaan. Jos professorit ja tuomarit ovat jatkuvassa yhteistoiminnassa, tuomioistuinten kieli, argumentaatio ja ratkaisumallit "tieteellistyvät" sangen tehokkaasti. Jos taas tuomariksi nimitetty professori mieltää siirtyvänsä toisenlaiseen kulttuuripiiriin, oikeustieteen ja oikeuskäytännön suhde jää etäisemmäksi ja mahdollisesti myös hedelmällisellä tavalla kriittisemmäksi.

Uudenlainen, suurta huomiota saavuttanut oikeuskulttuurin tutkimus on ranskalaisen Bruno Latourin teos Ranskan Conseil d’Etat –tuomioistuimesta La Fabrique du droit. Une ethnographie du Conseil d'État, Paris, La Découverte, 2002, engl. An inquiry into modes of existence: an anthropology of the moderns. Teos perustuu jatkuvaan havainnointiin tuomioistuimessa.

Suhde sosiaali- ja taloushistoriaan. Oikeuskulttuuria on hedelmällistä hahmottaa sosiaali- ja taloushistoriallisesta kontekstista, kulttuurihistoriaa unohtamatta. Näkökulmaan vaikuttavat silti määräävästi perinteiset oikeudelliset instituutiot, periaatteet ja säännöt. Siten oikeuskulttuurin tutkimus edellyttää poikkitieteellistä metodia ja vastaavasti usean tieteen ja tiedonalan erikoistuntemusta. Ei edes tunnu mahdolliselta eikä suositeltavalta, että oikeuskulttuuria tutkittaisiin irrallaan oikeudellisten ilmiöiden sisällöstä.

Tässä suhteessa oikeuskulttuurin tutkimuksen päämäärät suuntautuvat kahtaalle. Oikeudellisia ilmiöitä voidaan käyttää yhteiskunnallisten ilmiöiden selittämiseen. Tuo selittäminen voi koskea paradigmaattisesti tätä hetkeä tai syntagmaattisesti pitkää aikaväliä, esimerkiksi Suomen itsenäisyyden ajan historiaa. Toisaalta ainakin toisen silmän ummistaminen säännöiltä ja niiden tulkinnalta voi yhteiskuntatieteelliseen tai historialliseen metodiin tukeuduttaessa avata oikeudellisten instituuttien sisältöä uudella tavalla.

Näin esimerkiksi ongelma takausta ja panttia koskevien säännösten kehittymättömyydestä Suomen laissa – ainakin ennen kauppakaareen 1994 tehtyjä muutoksia – voidaan hahmottaa 1800-luvun lopun poliittisesta ja sosiaalihistoriasta käsin. Takausasetuksen muuttaminen oli esillä lähes kaikilla säätyvaltiopäivillä, mutta vastakkaisten intressien vuoksi talonpoikaisto ja papisto ritariston tukemana eivät kyenneet sopimaan juuri mistään. Toisaalta senaatin oikeusosasto ja sen jälkeen korkein oikeus näyttäisi Kemppisen esittelemin tavoin käyttäneen tietoisesti hyväkseen säännösten epämääräisyyttä luodakseen eräänlaisen sosiaalisen puskurin oikeudentuntoa loukkaavien ratkaisujen tielle (Kemppinen, Korkein oikeus, laki ja yhteiskunta 1918—1991).

Suhde kulttuurin muihin lohkoihin. Oikeuskulttuuri voidaan nähdä autonomisena ja oletetusti johdonmukaisena järjestelmänä, jota pyritään ymmärtämään järjestelmän omilla ehdoilla sisältä käsin. Mutta sitä voidaan tarkastella myös kaunokirjallisuuden, journalismin tai elokuvan keinoin taikka muutoin sen oman järjestelmän ulkopuolelta. On mahdollista kartoittaa esimerkiksi oikeudenkäynnin kuvaa suomalaisessa kirjallisuudessa (Yrttiaho) tai amerikkalaisessa elokuvassa (Adamski ym.). Tarkastelutapa riippuu olennaisesti tutkijan erikoistiedoista.

Jos tutkija arvioi esimerkiksi Albert Camus’n Sivullisen murhaoikeudenkäyntiä, tutkimus asettuu kuin itsestään filosofiseen, eksistentiaaliseen yhteyteen. Jos tutkijalla on juristin ammattitaidot ja tiedot, hän saattaa tehdä senkin havainnon, ettei Camus näytä problematisoivan sankarinsa oikeudenkäyntiä ja teloitusta kysymällä, oliko oikeudenkäynti oikeudenmukainen ja lopputulos eli langettava tuomio laillinen. Vaikka teos on järkyttävä, päähenkilön kohtalo ei näyttäisi johtuvan tuomareista eikä laista, vaan hänen syvästi persoonallisesta tavastaan suhtautua oikeudenkäyntiin absurdina näytelmänä absurdissa maailmassa.

Vastaavasti esimerkiksi Aleksis Kiven tuotantoa tutkittaessa lienee harvoin kiinnitetty huomiota siihen, että oikeuden ilmiöt ja oikeuden kieli näyttäisivät olevan Kivelle yhtä tärkeitä kuin Raamattu ja Raamatun kieli. Seitsemän veljestä -teos alkaa isojaon kuvauksella, ja teoksen juoni polveilee jatkuvasti oikeudellisten ja hallinnollisten ongelmien parissa. Oliko Viertolan härkien ampuminen laillisessa hätävarjelussa tehty teko, ja miten on suhtauduttava veljesten vahingonkorvausvelvollisuuteen? Nummisuutarien juoni taas perustuu omalaatuiseen testamenttiin, jonka mukaan perintö on tuleva kahdesta lapsesta sille, joka ensinnä solmii avioliiton. Juoni sivuaa myös alaikäisen avioon kuuluttamisen edellyttämää holhoojan suostumusta ja asiakirjan muotoa ("Eskon puumerkki") ja jopa pilapäin sovittua kihlausta ("oikeustoimen pätemättömyys"). Muuan näytelmän henkilö syyllistyy kyläläisten varojen kavaltamiseen.

Oikeudellisen aineksen poimiminen kuuluisista kertomuksista ei ole erikoisuuksien metsästämistä. Itse asiassa keskeinen osa länsimaista kulttuuria perustuu oikeudellisiin tekoihin ja käsityksiin. Olihan Troijan sotakin monimutkainen ja monivaiheinen kansainvälinen selkkaus, joka johtui naisenryöstöstä. Kristillisen opin ytimenä puolestaan on oikeudenkäynti roomalaisen tuomarin edessä Jerusalemissa.