Difference between revisions of "Oikeustiede:laki (oikeusteoria)/laajempi kuvaus"

From Tieteen termipankki
Jump to: navigation, search
(No difference)

Revision as of 14:40, 3 December 2019

Mallinesilmukka havaittu: Malline:Ilmiö


Palaa takaisin käsitesivulle

Lakien synty. Lait ovat perinteisesti syntyneet ihmisyhteisössä vakiintuneista tavoista. Pitkään noudatetut tavat toimia ja käyttäytyä tietynlaisessa yhteisöllisessä tilanteessa ovat vähitellen muodostuneet tapaoikeudeksi (tavanomaiseksi oikeudeksi), joka on lisäksi voitu saattaa yhteisölle tyypilliseen suulliseen (sananlaskut, juridiset sanonnat) tai kirjalliseen muotoon.

Nykyisin lait syntyvät erityisen valmisteluvaiheen pohjustamina kansallisessa (kuten valtiopäiville kokoontunut Suomen eduskunta) tai ylikansallisessa parlamentissa (kuten EU:n parlamentti) toteutettavan yhteiskunnallisen ja arvopoliittisen keskustelun sekä virallisen lainsäädäntömenettelyn tuloksena. Lait promulgoidaan eli saatetaan julkisiksi virallista menettelyä noudattaen, jolloin tuon sääntelyn kohderyhmänä olevat viranomaiset ja kansalaiset tulevat tietoisiksi heitä koskevien lakien sisällöstä. Lon L. Fullerin ajatuksessa oikeuden sisäisestä (eli institutionaalisesta eli menettelyllisestä) moraalista lakien julkistaminen sai keskeisimmän merkityksen: oikeusvaltiossa vallankäyttö ei – siihen kohdistuvien muiden vaatimusten ohella ¬– voi perustua sen kohderyhmältä salattuun lainsäädäntöön vaan lakien tulee olla kaikkien saatavilla.

Rikosoikeudessa vallitseva legaliteettiperiaate (nulla poena sine lege) on esimerkki vaatimuksesta, jonka mukaan vain lain kohderyhmälle ennalta tiedoksi annettu, kirjoitettu laki voi olla oikeuden-käytön perustana. Muilla oikeudenaloilla, kenties vero oikeutta lukuun ottamatta, ei sovelleta yhtä ehdotonta etukäteisen lainsäädännön vaatimusta kansalaisten velvollisuuksia määritettäessä. Tästä huolimatta ajatus oikeusjärjestyksen keskeisten periaatteiden kirjaamisesta lainsäädäntöön on osa etenkin mannereurooppalaisten valtioiden oikeudellista arvoperustaa (ks. taannehtiva lainsäädäntö).

Lakien yleisyys. Valtiovallan jaottelussa on tapana erottaa toisistaan lainsäädäntövalta, tuomiovalta ja täytäntöönpanovalta (ks. valtiovallan kolmijako-oppi). Yhtenä erottelun taustasyynä on se oikeusvaltion perustava lähtökohta, että juuri lainsäätäjän tehtävänä on yleisten sääntöjen asettaminen. Tuomioistuinten ja hallintoviranomaisten yksittäisten päätösten on perustuttava lakiin, mutta niissä voidaan vain tulkita ja soveltaa voimassa olevaa lainsäädäntöä (ks. juridinen tulkinta), ei asettaa tai luoda uutta lakia.

Käytännön oikeudellisissa soveltamistilanteissa laintulkinnan ja uuden lain luomisen välinen ero ei kuitenkaan ole yksiselitteinen tai selkeä. Ajatus valtiovallan peruselinten välisestä vallanjaosta onkin sen vuoksi ymmärrettävä pikemmin yleisenä ideologisena arvona ja tavoitteena kuin todellista yhteiskuntaa koskevana kuvauksena.

Lain suhde oikeuteen. Lakien kokonaisuudesta muodostuu lainsäädäntö; oikeutta kokonaisuutena kutsutaan oikeusjärjestykseksi. Jo tämä vakiintunut kielenkäyttö antaa vihjeen siitä, että kulloinkin säädetty laki ei ole täysin sama asia kuin oikeus.

Tuomioistuimilla ja hallinnollisilla viranomaisilla on ratkaisupakko: ne eivät voi kieltäytyä antamasta oikeusriitaan ratkaisua, vaikka lainsäädäntö asiasta olisi kuinka aukollista, sisäisesti ristiriitaista tai vahvasti tulkinnanvaraista. Tuomari ei voi tyytyä lausumaan: non liquet (ei ratkea). Samalla tuomioistuimen ratkaisun on aina perustuttava voimassa olevaan oikeuteen. Tämä on ollut pohjana ajatukselle siitä, että vaikka laki, erityisesti lainsäädäntö, voi sinänsä olla puutteellinen tai aukollinen, oikeus (oikeusjärjestyksenä) ei voi sitä olla.

Lain ja oikeuden eroon on viitattu myös erottamalla lain kirjain ja lain henki. Tällöin ajatellaan, että lainsäädännön tavoitteille ja yhteiskunnalliselle tarkoitukselle samoin kuin lainsäädännön sisäiselle systematiikalle tulee antaa merkitystä lakia sovellettaessa. Ääritilanteissa jopa lain selväsanaisesta kirjaimesta poikkeavaa ratkaisua pidetään mahdollisena. Näin asia on silloin, kun lain kirjaimellinen noudattaminen johtaisi kestämättömään lopputulokseen (ns. contra legem -ratkaisu).

Lain suhde muihin yleisiin sääntöihin ja säännönmukaisuuksiin. Ilmausta ”laki” käytetään myös muutoin kuin oikeudellisessa kontekstissa, esimerkiksi kun puhutaan luonnonlaeista.

Oikeudellisesta näkökulmasta juridisten lakien ero luonnonlakeihin on siinä, että luonnonlait on luonnonilmiöitä koskevia kausaalisia ja/tai tilastollisia säännönmukaisuuksia, kun taas juridiset lait ovat tahdonvaltaisesti asetettuja normatiivisia sääntöjä. Luonnonlakia ei voi rikkoa, esimerkiksi vesi ei voi olla jäätymättä pakkasessa, eivätkä planeetat tarvitse lainsäätäjältä lupaa kiertoradallaan kulkemiseen. Sitä vastoin juridista lakia ei ole pakko samalla tavalla noudattaa: kansalainen voi esimerkiksi jättää veronsa maksamatta tai olla piittaamatta rikoslain kielloista ja käskyistä.

Luonnonlakeja ei ihminen eivätkä ihmisen asettamat yhteiskunnalliset instituutiot voi säätää tai muuttaa: esimerkiksi veden kiehumislämpötila ei ole lainsäätäjän tekemän päätöksen vaan tutkijan tekemän havainnon ja oivalluksen kohde. Nykyisin pidetään myös selvänä, ettei ole aina ja kaikkialla sitovia juridisia lakeja, vaan lakien sisältö on sidoksissa vallitsevaan poliittiseen ja oikeudelliseen yhteiskuntajärjestykseen. Esimerkiksi rikosoikeudellisen rangaistusvastuun alaikäraja on oikeus-poliittinen päätös, ei välitön tai välttämätön seuraus mistään biologisesta, psykologisesta tai sosiologisesta tiedosta, jollaista ihmistä ja yhteiskuntaa tutkivat tieteet tahollaan tuottavat.

Kreikkalaisessa oikeusajattelussa olivat keskeisessä asemassa sekä luontoa että ihmisyhteisöjä koskeva käsite nómos (laki) ja erilaiset luonnonoikeudelliset käsitykset (ikuisen) jumalallisen ja (muuttuvan) inhimillisen oikeuden riippuvuussuhteista. Käsitys luonnonlakien ja juridisten lakien erosta onkin tunnusomaista vasta Ranskan vallankumouksen jälkeiselle aikakaudelle, jota kutsutaan usein modernin oikeuden, valistusajan ja oikeusvaltioiden aikakaudeksi (ks. oikeusvaltio)