ultraviolettihavainnot

Selite Röntgensäteilyn ja näkyvän valon välissä on ultraviolettialue, aallonpituuksilla 10-400 nm. Havaintoja on tehty lähinnä näkyvän valon vieressä olevassa "pehmeässä" UV-valossa, koska suurin osa UV-säteilystä absorboituu ilmakehään, eikä alle 300 nm:n säteily pääse lainkaan ilmakehän läpi. Lyhyempiaaltoinen pää on nimeltään äärimmäinen ultraviolettialue (Extreme Ultraviolet, EUV, XUV) ja se ulottuu aallonpituuksille 10-91.2 nm.

Äärimmäisen ultravioletin alue oli viimeinen sähkömagneettisen spektrin alue, jolta päästiin tekemään systemaattisia havaintoja. Syynä on tähtienvälisen vedyn aiheuttama absorptio, joka tekee taivaan lähes läpinäkymättömäksi näillä aallonpituuksilla. EUV-alueella näkyvyys rajoittuu muutamaan sataan valovuoteen Auringon lähiympäristössä. Galaksin tasoa vastaan kohtisuorassa suunnassa on kuitenkin vedyn jakaumassa aukkopaikkoja, joiden lävitse nähdään Linnunradan ulkopuolelle.

Apollo-Sojuz-lennolla vuonna 1975 olleella EUV-teleskoopilla havaittiin muutamia lähitähtiä. Taivas kartoitettiin EUVE-tekokuulla (Extreme Ultraviolet Explorer) 1990-luvulla. EUV-alueella täytyy käyttää samanlaisia hipaisevaan heijastukseen perustuvia teleskooppeja kuin röntgenalueellakin.

Useilla tähtitieteen alueilla ultraviolettisäteilyn tutkiminen antaa tärkeitä tietoja. UV-alueeseen sattuvat mm. monet tähtien kromosfääristä tai koronasta peräisin olevat emissioviivat, vedyn Lymanin sarjan viivat ja valtaosa kuumien tähtien kokonaissäteilystä.

Lähiultravioletissa teleskoopit voivat olla samantapaisia kuin optisen alueen peiliteleskoopitkin. Teleskooppi yhdessä fotometrin tai spektrometrin kanssa sijoitetaan Maata kiertävään satelliittiin.

Parhaita UV-alueen satelliitteja ovat olleet eurooppalainen TD-1, Yhdysvaltain OAO 2 ja 3 (Kopernikus) sekä kansainvälinen ultraviolettitekokuu IUE. TD-1 -satelliitissa oli sekä fotometri että spektrometri. Satelliitin avulla mitattiin kaikkiaan 31215 tähden magnitudit neljässä eri aallonpituusalueessa 135 nm:n ja 274 nm:n välillä. Samoin saatiin yli tuhannen tähden UV-spektrit. Myös OAO-satelliitit mittasivat sekä magnitudeja että spektrejä ja OAO 3 toimi kaikkiaan yli kahdeksan vuoden ajan.

Vuonna 1978 laukaistu IUE on ollut eräs menestyksekkäimpiä tähtitieteellisiä satelliitteja. IUE:n teleskooppi on 45 cm:n läpimittainen Ritchey-Chrétien -kaukoputki, jonka aukkosuhde on f/15 ja näkökenttä 16 kaariminuuttia. Satelliitissa on kaksi spektrografia, joilla voidaan saada joko pienempi- tai suurempiresoluutioinen spektri aallonpituusalueista 115-200 nm tai 190-320 nm. Spektrien ilmaisemiseen käytetään Vidicon-kameraa, jonka muodostama kuva edelleen välitetään Maahan. Aiemmista satelliiteista poiketen IUE:tä voidaan käyttää lähes kuten maanpäällisiä teleskooppeja: havaitsija voi kontrolliasemilta jatkuvasti seurata ja muuttaa satelliitin havainto-ohjelmaa.

Neuvostoliiton 1983 laukaisemassa Astron-satelliitissa oli ranskalaisvalmisteinen spektrometri. Kaukoputken aukko oli 80 cm, sama kuin OAO 3:ssa. Hubble-avaruusteleskooppi pystyy tekemään myös ultraviolettihavaintoja, avaruussukkulassa on 1990-luvulla lennätetty muutamia tehokkaita ultraviolettiteleskooppeja.

Erikieliset vastineet

ultraviolet observations

englanti (English)

Käytetyt lähteet

Zubenelgenubi

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 25.4.2024: Tähtitiede:ultraviolettihavainnot. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Tähtitiede:ultraviolettihavainnot.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →