Oikeustiede:valtio/laajempi kuvaus

From Tieteen termipankki
Jump to: navigation, search

Mallinesilmukka havaittu: Malline:Ilmiö


Palaa takaisin käsitesivulle

Valtio kansainvälisen oikeuden subjektina. Yleensä todetaan, että "valtiot ovat kansainvälisen oikeuden ensisijaisia subjekteja". Tällä tarkoitetaan sitä, että yleensä vain valtiot voivat olla kansainvälisten oikeuksien ja velvollisuuksien kantajia. Viime vuosikymmeninä kansainväliseen oikeuteen on kuitenkin tullut niin paljon sekä ihmisyksilöitä että valtioiden välisiä kansainvälisiä järjestöjä koskevaa normimateriaalia, että oikeussubjektin käsite on merkittävästi laajentunut.

Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan 2 artikla sisältää valtioiden suvereenin tasavertaisuuden periaatteen ('sovereign equality'). Tällä poliittisesti tärkeällä periaatteella on valitettavan usein kuitenkin oikeuskäytännössä tuskin muuta kuin symbolinen ja diplomaattiseen protokollaan liittyvä merkitys. Erot valtioiden tosiasiallis-poliittisessa painoarvossa heijastuvat siinä, miten ne kykenevät käyttämään periaatteessa kaikille valtioille kuuluvia oikeuksia. Toisaalta kansainvälinen oikeus tunnustaa mm. valtioiden taloudellisesta kehitysasteesta johtuvat erot, ja useat oikeusnormit tulevatkin tulkituiksi näitä eroja silmälläpitäen ja ylläpitäen.

Kansainvälisen oikeuden valtiokeskeisyys. Valtion asema kansainvälisen oikeuden subjektina on ollut aatehistoriallisesti sidoksissa valtiosuvereenisuutta koskevien oppien kehittymiseen. Voidaan sanoa, että valtioista tuli kansainvälisen oikeuden ensisijaisia toimijoita 1600-luvulta alkaen, jolloin Westfalenin rauhan jälkeen eurooppalaiset hallitsijat ja yksityiset siirtomaayhtiöt päätyivät kilpailemaan merentakaisista siirtomaavalloituksista diplomatian ja kauppasodankäynnin keinoin. Klassisen kansainvälisen oikeuden valtio käsitys on kiteytynyt sveitsiläisen valistusjuristin Emmerich de Vattelin vuonna 1758 julkaisemassa kansainvälisen oikeuden ensimmäisessä modernissa yleisesityksessä. Tuolloin syntyi oppi luovuttamattomista valtion perusoikeuksista, joka puolestaan perustui ajatukseen yksilön ja yhteisön sekä valtion ja muiden valtioiden välisen suhteen analogisuudesta. 1800-luvun juristit johtivat suuren osan kansainvälistä oikeutta juuri valtiolle kuuluvista ehdottomista ja ehdollisista perusoikeuksista.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen monet juristit alkoivat kritisoida valtiokeskeisen kansainvälisen oikeuden kyvyttömyyttä edistää tärkeiksi koettuja rauhanomaisia arvoja. Kansainvälisen oikeuden perusteita haettiin valtion ulkopuolelta joko oikeusjärjestyksen sisäisestä normihierarkiasta (Hans Kelsen), oikeusperiaatteina ilmenevästä oikeusnormien systeeminyhteydestä (Hersch Lauterpacht) tai inhimillisyyden perusperiaatteista (Alfred Verdross). Myöhemmin kansainvälisen oikeuden valtiokeskeisyyttä on kritisoitu sen kyvyttömyydestä vastata ylikansallisten ongelmien – esimerkiksi ympäristön pilaantumisen, terrorismin ja epideemisten sairauksien – synnyttämiin haasteisiin.

Kuitenkin suurin osa kansainvälisen oikeuden normimateriaalista, niin oikeuksista kuin varsinkin velvoitteista, kohdistuu edelleen viime kädessä yhä valtioihin. Kansainvälisiä ongelmia ratkotaan valtiosopimuksin, ja näiden osapuoliksi voivat yleensä tulla vain valtiot (tai kansainväliset järjestöt kuten Euroopan unioni, joille valtio tai valtiojoukko on siirtänyt toimivaltaansa asiassa). Niin ihmisoikeuksien suojelussa kuin ympäristön pilaantumisen ehkäisemisessäkin juuri valtiot ovat ensisijaisessa asemassa – sekä kukin tahollaan että yhdessä näitä kysymyksiä ratkomaan perustettujen valtioidenvälisten järjestöjen jäseninä. Myös niden kansainvälisten järjestöjen – jopa YK:n, IMF:n, WTO:n tai vaikkapa EU:n – toiminnasta vastaavat edelleenkin viime kädessä niiden perustamissopimuksiin sitoutuneet valtiot.