parlamentaarinen obstruktio

Määritelmä parlamentaarinen obstruktio eli jarrutus on parlamenteissa toisinaan käytetty menettely, jossa puheenvuorojen runsaalla käyttämisellä ja pitkillä puheenvuoroilla pyritään viivyttämään ja viivytyksen avulla mahdollisesti kokonaan estämään päätöksenteko tietyssä asiassa

Selite

Obstruktiomahdollisuutta – jarrutuskeskusteluja – voivat periaatteessa pyrkiä käyttämään ketkä tahansa kansanedustajat tai mitkä tahansa ryhmät eduskunnassa. Kun jarrutuksessa on yleensä kyse hallituksen lainsäädäntö- tai muun hankkeen vastustamisesta, jää jarrutus käytännössä juuri opposition – ja senkin vain harvoin – käyttämäksi menettelyksi. Se, että jossain asiassa todella ryhdyttäisiin jarrutukseen, näyttää vaativan ainakin kolmen erityyppisen edellytyksen täyttymistä. Parlamentin toimintaa koskevien sääntöjen ja käytäntöjen täytyy ainakin verraten laajasti turvata kansanedustajalle oikeus puheenvuorojen käyttämiseen ja oikeus vapaasti (myös pitkään) puhumiseen.

Kyseessä olevan asian käsittelyyn ja päättämiseen eduskunnassa käytettävissä olevan ajan tulee olla sillä tavoin rajallinen, että jarrutuksella aikaansaatavan päätöksenteon viivyttämisen voidaan todella ajatella "onnistuvan", ts. asian käsittelyn päättyvän, koska aika loppuu kesken. Tällainen käytettävissä olevan ajan rajallisuus tulee helpoimmin esille vaalikauden aivan lopulla, mutta aikaraja voi johtua myös itse ko. asiaan liittyvistä seikoista. Tällaisen onnistumismahdollisuuden olemassaolon lisäksi on kolmantena edellytyksenä vielä se, ko. asiaa pidetään siinä tilanteessa niin tärkeänä, että jarrutuksenkaltaiseen toimeen kannattaa ryhtyä. Tällainen edellytys on suuresta harkinnanvaraisuudestaan huolimatta sikäli merkittävä, että jarrutusta ei pidetä opposition tavanomaisena vaikuttamiskeinona, vaan pikemminkin siinä on kysymys normaalia eduskuntatyöskentelyä häiritsevästä menettelystä, johon tulisi ryhtyä vain poikkeuksellisesti ja painavasta syystä.

Suomen eduskunnassa on kansanedustajan oikeus käyttää puheenvuoroja ja puhua vapaasti turvattu tavalla, joka sinänsä tekee myös jarrutustarkoituksessa käytävät pitkät täysistuntokeskustelut mahdollisiksi. Käytännössä on jarrutukseen turvauduttu kuitenkin hyvin harvoin – merkittäviä jarrutustapauksia on itsenäisyyden aikana ollut puolisen tusinaa. Tapausten vähälukuisuuteen on osaltaan epäilemättä vaikuttanut se, että opposition tiukasti vastustamien hankkeiden lopullinen käsittely harvoin osuu juuri jarrutuksen "onnistumisen" edellytyksenä olevaan aikapulatilanteeseen. Ehkä merkittävämpi syy on kuitenkin se, että jarrutusta on pidetty jonkinlaisena arvostelulle alttiina hätäratkaisuna, johon ei mielellään turvauduta.

Esimerkkeinä käytännössä esiintyneistä jarrutuksista voidaan mainita maaliskuussa 1970 juuri ennen eduskuntavaaleja tapahtunut jarrutus, jolla pyrittiin estämään mies ja ääni -periaatteelle rakentuneen korkeakoulujen sisäisen hallinnon perusteista annetun lakiehdotuksen hyväksyminen (esitys raukesi) sekä syksyllä 1994 tapahtunut jarrutus, jolla pyrittiin ainakin hidastamaan Suomen Euroopan unioniin liittymistä koskevan sopimuksen käsittelyä ja ilmeisesti myös lykkäämään päätöksentekoa asiassa siksi kunnes Ruotsissa samoihin aikoihin unionin jäsenyydestä toimitettavan kansanäänestyksen tulos olisi selvillä (sopimusta koskeva esitys hyväksyttiin Ruotsin kansanäänestyksen jälkeen).

Lisätiedot
Kirjoittaja: Mikael Hidén

Alaviitteet

Lähdeviittaus tähän sivuun:
Tieteen termipankki 18.4.2024: Oikeustiede:parlamentaarinen obstruktio. (Tarkka osoite: https://tieteentermipankki.fi/wiki/Oikeustiede:parlamentaarinen obstruktio.)

Siirry tarkastelemaan sivun muokkaushistoriaa →