Oikeustiede:kansainvälinen vesistö/laajempi kuvaus

From Tieteen termipankki
Jump to: navigation, search

Mallinesilmukka havaittu: Malline:Ilmiö


Palaa takaisin käsitesivulle

Käsite. Kansainvälisinä vesistöinä (international watercourses) tulevat kysymykseen joet ja järvet sekä niiden yhdistelmistä muodostuvat vesistöreitit. Useiden valtioiden läpi virtaavia kansainvälisiä jokia ovat esimerkiksi Rein, Torniojoki, Niili, Amazon, Ganges, Tigris ja Tonava. Laajan valtioiden välisen vesistön muodostaa Yhdysvaltojen ja Kanadan välinen Suurten järvien alue. Suomella on rajavesistöjä Ruotsin, Norjan ja Venäjän kanssa.

Oikeuskehitys. Aikaisemmin päähuomio kohdistui kansainvälisten vesistöjen sääntelyssä rajanmääritystä ja kauttakulkuoikeutta koskeviin kysymyksiin. Rajajoissa pääsäännöksi muodostui rajan määrittäminen syvimmän kulkuväylän mukaiseksi. Wienin kongressissa vuonna 1815 julistettiin laivaliikenne Euroopan keskeisillä joilla vapaaksi muidenkin kuin jokivaltioiden kauppa-aluksille. Sellaisenaan tavoite ei toteutunut, mutta se johti useita jokia koskeviin sopimusjärjestelyihin, joissa on pyritty niiden avaamiseen kansainväliseen liikennöintiin. Yleisemmin asiaa on käsitelty Barcelonassa vuonna 1921 laadituissa sopimuksessa ja pöytäkirjassa (SopS 12/23). Barcelonan sopimus tunnustaa kulkuvapauden kansainvälisillä sisävesiväylillä sopimuspuolten yhtäläisen kohtelun pohjalta muille kuin julkisiin tarkoituksiin käytettäville valtion aluksille. Kaikki sopimuksen soveltamisen kannalta keskeiset vesistövaltiot eivät ole kuitenkaan siihen liittyneet.

Kansainvälisten vesistöjen muuta kuin liikennekäyttöä on säännelty valtiosopimuksissa, joissa on käsitelty esimerkiksi vesivoiman käyttöä tai vesistöympäristön pilaantumisen ehkäisyä. Vesistöalueen suojelua on kehitetty esimerkiksi Kanadan ja Yhdysvaltojen välillä Suurten järvien alueella. Jo vuonna 1909 tarkoitukseen laadittiin sopimus, jonka mukaisia yhteistyöjärjestelyjä on myöhemmin uudistettu ja täydennetty. Samoin Reinin suojelemiseksi pilaantumiselta on tehty erityissopimuksia. Ympäristönsuojelulla on keskeinen sija myös Suomen tekemissä rajavesistösopimuksissa. Useissa sopimusjärjestelyissä on niiden soveltamista ohjaamaan perustettu yhteistyöelimiä, joiden toimivaltuudet vaihtelevat. Kansainvälisten vesistöjen käyttöön voivat vaikuttaa myös sellaiset meriympäristön suojelua koskeviin sopimuksiin sisältyvät säännökset, joilla pyritään ehkäisemään maalta käsin aiheutuvaa meren pilaantumista.

Kansainvälisiä vesistöjä koskevat kysymykset ovat olleet näkyvästi esillä Institut de droit international (IDI) ja International Law Association (ILA) järjestöjen työssä. Kansainvälisten vesistöjen muuta kuin liikennekäyttöä käsiteltiin pitkään myös YK:n Kansainvälisen oikeuden toimikunnassa. Vuonna 1994 toimikunta sai valmiiksi säännöstöluonnoksen, jonka pohjalta Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous hyväksyi vuonna 1997 asiaa koskevan yleissopimuksen, joka tuli voimaan 2014.

Oikeusasema. Kansainväliset vesistöt eivät ole oikeusasemaltaan kansainvälisiä alueita, vaan ne kuuluvat valtioalueisiin asianomaisten rajajärjestelyjen mukaisesti. Kansainvälisyydellä niiden yhteydessä tarkoitetaan niiden käyttöä koskevia kansainvälisiä järjestelyjä.

Liikennejärjestelyt ovat pääosin sopimusperusteisia. Kaikkia aluksia koskevaa tavanomaisoikeudellista kauttakulkuoikeutta kansainvälisissä vesistöissä ei ole syntynyt. Toisaalta YK:n vuoden 1982 merioikeusyleissopimuksessa vahvistetaan sisämaavaltioille oikeus päästä merelle kauttakulkuvaltioiden kautta.

Myös kansainvälisten vesistöjen muuta käyttöä ohjataan pitkälti alueellisilla ja kahdenvälisillä valtiosopimuksilla. Yleisiä periaatteita on selvennetty Yhdistyneiden kansakuntien työssä. Periaatteellisina äärivaihtoehtoina ovat olleet ehdottoman alueellisen valtiosuvereenisuuden periaate ja ehdottoman alueellisen koskemattomuuden periaate. Ensiksi mainitun periaatteen mukaan valtio voisi vapaasti käyttää omaa aluettaan riippumatta, aiheutuuko tästä rajojen yli ulottuvia ympäristövaikutuksia. Ehdottoman alueellisen koskemattomuuden periaate taas tarkoittaa, että valtio ei saisi ryhtyä alueellaan mihinkään toimiin, joista voi aiheutua haittaa toiselle valtiolle. Vallitseva kanta löytyy näiden äärimmäisyyksien väliltä. Sen tueksi on tavallisesti viitattu hyvän naapuruuden käsitteeseen, oikeuksien väärinkäytön kieltämiseen tai ILA:n Helsingin tai Berliinin sääntöjen mukaiseen vesistön tasapuolisen (tai oikeudenmukaisen) käytön (equitable utilization) periaatteeseen, joka on myös hyväksytty vuoden 1997 yleissopimukseen.