Oikeustiede:juridinen lyhenne/laajempi kuvaus
Palaa takaisin käsitesivulle
Lyhenteiden käytön edut. Oikeuskielessä käytetään runsaasti lyhenteitä. Tämä johtuu juridiikan auktoriteettisidonnaisuudesta: oikeudelliset väittämät ja määräykset perustellaan viittaamalla johonkin auktoriteettiin: säädökseen, tuomioistuinratkaisuun, tutkijaan jne. Lisäksi oikeuskieli on usein laajasti argumentoivaa: väittämiä perustellaan monin tavoin. Näin samat auktoritatiiviset lähteet toistuvat tekstissä tiheään. Koska juridisissa yhteyksissä käsitellään monimutkaisia kysymyksiä, niissä viitataan jatkuvasti erilaisiin säädöksiin, viranomaisiin tms. Toisaalta säädöksen virallinen nimike tai viranomaisen täydellinen nimi saattaa olla erittäin pitkä (esim. laki eräistä kansainvälisluontoisista perheoikeudellista suhteista, laki eräistä varallisuusoikeudellisista oikeustoimista). Siksi on luontevaa käyttää lyhennettä (esimerkeissä KPL, OikTL) tai lyhyempää epävirallista kutsumanimikettä (esimerkeissä kansainvälisluonteinen perhesuhdelaki, oikeustoimilaki). Kaikista näistä syistä lyhenteiden käyttö on usein luontevaa, välistä suorastaan välttämätöntä. Lyhenteet supistavat lauseita. Tämä on ekonomista tilankäytön kannalta, ja virkkeen rakenne hahmottuu lukijalle helpommin.
Lyhenteiden käytön ongelmat. Asialla on kääntöpuolensa: lyhenteet, jotka eivät ole lukijalle tuttuja, vaikeuttavat viestin ymmärtämistä. Ne saattavat tehdä siitä jopa kokonaan käsittämättömän. Tästä syystä säädösteksteistä ei Suomessa käytetä lyhenteitä: lakien nimet ja sana momentti kirjoitetaan kokonaan auki. Ainoan poikkeuksen muodostaa kaikkien tuntema symboli, pykälämerkki (§). Sama koskee tuomioistuinratkaisuja – korkeimman oikeuden ratkaisuissa vain ilmaus hallituksen esitys (HE) ja, lähinnä eriävissä mielipiteissä, tuomioistuimen oma nimi (KKO) lyhennetään. Suosituksena on niin ikään, ettei sellaisissa hallintoviranomaisten kirjelmissä, jotka on suunnattu suurelle yleisölle, käytettäisi lyhenteitä.
Lyhenteiden käyttö on sitä vastoin kaikkialla laajaa oikeustieteessä, joskin eri maiden välillä on aste-eroja. Myös suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa esiintyy paljon lyhenteitä. Empiirisessä tutkimuksessa on havaittu, että suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa on käytetty 1800- ja 1900-luvuilla yhteensä noin 12 000:ta eri lyhennettä. Ehdoton valtaosa näistä on satunnaisia: noin 9 000 lyhennettä esiintyy vain yhdessä tai kahdessa juridisessa teoksessa.
Lyhenteistä aiheutuvia ymmärtämisongelmia kärjistävät useat seikat:
— Monesti lyhenteiden käyttö on juristeilla itsetarkoitus. Lyhenne saatetaan ottaa tekstissä käyttöön, vaikka se esiintyy siinä ainoastaan kohdassa tai parissa.
— Polysemiaa esiintyy huomattavan runsaasti. Yksittäinen lyhenne on saattanut esiintyä oikeuskirjallisuudessa yli kymmenessä, jopa yli kahdessa kymmenessä merkityksessä. Niinpä lyhenteellä KL on tutkimuksen mukaan ollut kaikkiaan 23 merkitystä. Osa niistä on ollut satunnaisia (tai luonteeltaan ei-juridisia), mutta osa (ʼkauppalakiʼ, ʼkirkkolakiʼ) esiintyy edelleen taajaan.
— Sama koskee synonymiaa. Lyhenteet ovat osin horjuvia, koska ne vakiintuvat pelkästään käytännön kautta. Siten holhouslaista on käytetty niin lyhennettä HolhL kuin lyhennettä HL. Ääriesimerkki on komiteanmietintö, jonka suhteen on esiintynyt peräti yhdeksän lyhentämistapaa. Useat lyhenteet ovat toki täysin vakiintuneita. Sellaisia ovat esimerkiksi PK (ʼperintökaariʼ), OK (ʼoikeudenkäymiskaariʼ) jne.
— Monet juristit käyttävät yleisiä kulttuurilatinan lyhenteitä, jotka eivät ole suurelle yleisölle tuttuja, eivätkä kaikille juristeillekaan. Esimerkkeinä mainittakoon pp. (paginae, ʼsivutʼ/ʼsivuillaʼ) ja ib. / ibid. (ibidem, ʼsamassa paikassaʼ).
— Ne perusteet, joilla lyhenteet on muodostettu, vaihtelevat. Kysymyksessä saattavat olla yhdyssanojen tai sanaliittojen yksittäisten sanojen alkukirjaimet, jotka kirjoitetaan kaikki isolla (esim. AL, ʼavioliittolakiʼ). Usein selvennykseksi lisätään – pienellä kirjoitettuina – yksi tai useampi seuraava kirjain (OikTL, ʼoikeustoimilakiʼ). Laitosten ja virastojen nimissä ovat 1900-luvun lopulta alkaen yleistyneet akronyymit eli kirjainsanat (lyhennesanat), ts. lyhenteet, jotka lausutaan sanoina (STAKES, ʼSosiaali- ja terveysalan tutkimus- ja kehittämiskeskusʼ, KATTI, ʼKansainvälisen talousoikeuden instituuttiʼ). Akronyymi on helppo muistaa mutta vaikea avata, jos sitä ei tunne ennalta.
— Välistä lyhenteet ovat harhaanjohtavia, koska ne on muodostettu tavanomaisesta poikkeavasti. Selkein esimerkki tästä on KKO (ʼkorkein oikeusʼ). Erityisesti aiemmin tämä lyhenne aiheutti väärinkäsityksiä, koska kihlakunnanoikeudesta käytettiin lyhennettä KO. Selitys lyhenteen KKO harhaanjohtavuuteen on historiallinen. Vuoden 1915 Lakimies-lehdestä käy ilmi, että Suomalainen Lakimiesyhdistys oli hyväksynyt sekavan lyhennekäytännön vakiinnuttamiseksi lyhenneluettelon, jossa KO tarkoitti kihlakunnanoikeutta; korkeinta oikeutta ei tuolloin vielä ollut olemassa, vaan korkein lainkäyttäjä oli senaatin oikeusosasto (SOO). Korkeimmalle oikeudelle jouduttiin siis etsimään toinen lyhenne, koska KO oli jo varattu kihlakunnanoikeuksille.
— Juridinen lyhennekulttuuri on osaksi eriytynyt juristikunnan sisällä. Eri oikeudenaloilla on lyhenteitä, jotka kaikki kyseisen alan edustajat tuntevat mutta jotka ovat käsittämättömiä muiden alojen lakimiehille. Lyhennekulttuuri saattaa olla virastotyyppikohtaista, jopa virastokohtaista. Tämä koskee erityisesti tuomioistuinlaitosta.
Lyhennetekniikka. Valtaosa suomalaisen oikeuskirjallisuuden lyhenteistä on koostelyhenteitä, ts. säädöksen, instituution tai yhteisön nimen eri sanoista on lyhenteeseen poimittu alkukirjaimia, osin muitakin kirjaimia. Koostelyhenteitä muodostetaan sekä silloin, kun kyseessä on sanaliitto, että silloin, kun kyseessä on yhdyssana (esim. AKA, ʼajokorttiasetusʼ).
Epävirallinen kutsumanimi (lyhytnimi) on suomalaisessa lyhennekulttuurissa verrattain tavallinen säädöksiin viitattaessa. Kutsumanimi muodostuu usein sanoista, jotka eivät esiinny virallisessa säädösnimikkeessä. Niinpä ʼlaki eduskunnan oikeudesta tarkastaa valtioneuvoston jäsenten ja oikeuskanslerin virkatointen lainmukaisuuttaʼ (1922/274) löytyy oikeuskirjallisuuden lyhenneluetteloista nimellä MinisterivastuuL. Vanhassa Roomassa laki nimettiin sen säätämiseen keskeisesti vaikuttaneen henkilön mukaan siten, että henkilönimen eteen kirjoitettiin sana lex. Tapa on edelleen (epävirallisessa) käytössä eri maissa ja esiintyy, tosin harvoin, myös suomalaisessa oikeuskirjallisuudessa. Klassinen esimerkki on lex Kallio (ʼlaki maan hankkimisesta asutustarkoituksiinʼ, 278/1922, ns. ʼtorpparien vapautuslakiʼ).
Euroopassa aiemmin yleisiä erikois- ja tarkemerkkejä ei suomalaisessa lyhennekulttuurissa juuri käytetä. Keskeisin poikkeus on kaikissa juridisissa yhteyksissä esiintyvä pykälän merkki (§). Alkujaan kysymys on kahden eri tasoille kirjoitetun s-kirjaimen yhteensulaumasta (ss = signum sectionis, ʼjaottelun t. [kappale]jaon merkkiʼ). Piste muotoutui Roomassa lyhenteen symboliksi jo lähes kaksi vuosituhatta sitten ja esiintyy edelleen laajasti monissa oikeuskulttuureissa. Suomessa piste on kadonnut isoista kirjaimista muodostetuista koostelyhenteistä (isokirjainlyhenteistä) 1900-luvun kuluessa (esim. aiemmin O.K., nykyisin OK, ʼoikeudenkäymiskaariʼ).
Kirjaimen kahdentaminen on ikivanha monikon osoittamisen keino. Suomessa ilmiö ei esiinny varsinaisissa oikeuselämän lyhenteissä. Sitä vastoin perinne on välittynyt nyky-Suomeen asti sivuviittausten osoittamisessa. Lainopillisen teoksen lyhenneluettelossa saattaa edelleen esiintyä lyhenne ss. (ʼsivutʼ) tai s. X ss. (ʼsivu X ja seuraavat sivutʼ). Kielenhuolto ei suosittele tällaista kahdentamista.
Tietolähteet. Suomessa toteutettiin 2000-luvun alussa laaja empiirinen tutkimus, jossa juridisten lyhenteiden käyttöä selvitettiin. Tämän tutkimukset tulokset ilmenevät artikkelista Mattila, Juridisista lyhenteistä (ks. Lähteet). Artikkelissa selostetaan lähemmin oikeuselämän lyhenteiden kansainvälistä historiaa, eri maiden lyhennekulttuuria ja lyhenteiden käyttöä Suomessa. Tutkimuksen perusteella julkaistiin myös Oikeuselämän lyhennesanakirja (ks. Lähteet).
Kirjoittaja: Heikki E. S. Mattila