Monitieteisen humanistisen termityohankkeen kokousmuistio 21112016

Kohteesta Tieteen termipankki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Monitieteinen humanistinen termihanke
Termikokous 21.11.2016, klo 10–12, Kaisa-talo, ryhmätyötila 6005

Läsnä: Juuso-Ville Gustafsson, Aino Kukkonen, Tiina Käkelä-Puumala, Markku Roinila, Janne Vanhanen (sihteeri), Tommi Vehkavaara (alustaja)

Käsiteltävät termit: biosemiotiikka ja biosemiosis

Marraskuun termikokouksessa tutustuttiin biosemiotiikan tutkimuskysymyksiin ja pohdittiin termien ”biosemiotiikka” ja ”biosemiosis” määrittelyjä. Alustajaksi oli kutsuttu FL Tommi Vehkavaara Tampereen yliopiston filosofian tutkinto-ohjelmasta. Vehkavaara on yksi harvoista – ellei ainoa – Suomessa biosemiotiikkaan syvällisesti paneutuneista tutkijoista. Vaikka biosemiotiikka on terminä varsin spesifiä tutkimusaluetta kuvaava, sisältää ko. alue monien tieteenalojen näkökulmia ja on tässä mielessä monitieteinen ala.

Vehkavaara totesi esityksensä aluksi, että Termipankissa oleva biosemiotiikan selite kaipaisi päivitystä, sillä termikuvauksessa käytetyn lähdetekstin julkaisuvuoden (1998) jälkeen on tutkimusalueella tapahtunut varsin paljon. Keskusteltiin siitä, kuinka paljon ja minkälaisia lähikäsitteitä on hyvä listata biosemiotiikan termin yhteydessä. Tämä johti laajempaan keskusteluun Termipankin käsitesuhteista, jotka etenkin humanistisissa tieteissä voivat olla vaikeasti määriteltävissä (esim. onko jokin käsite toisen vierus- vai alakäsite). Todettiin, että olennaista on listata relevantteja lähikäsitteitä vaikka ilman käsitesuhteiden merkintää, jotta Termipankin käyttäjä voi hahmottaa termiin liittyvän käsiteverkoston.

Alustus tarjosi perehdytyksen biosemiotiikan ”esihistoriaan”, eli katsauksen biosemiotiikan käsitettä edeltäneisiin ajattelusuuntauksiin. Vehkavaara näki tärkeänä biosemiotiikan taustatekijänä 1900-taitteessa vallinneen debatin biologiassa tapahtuneen darwinilaisen vallankumouksen ja vaihtoehtoisten tai luonnonvalinnan käsitettä täydentävien teorioiden välillä. Toinen merkittävä tekijä on Charles S. Peircen dynaaminen merkkikäsite, joka poikkeaa eurooppalaisesta strukturalistisesta merkkiteoriasta, ja korostaa merkin pragmaattista aspektia: merkki edellyttää tulkinnan. Merkki voidaan näin ymmärtää ajalliseksi relaatioksi, joka tuottaa tiettyjä tapoja. Tämä on verrannollista biologiseen näkemykseen habituaatiosta, jossa organismit ja lajit toimivat ja toiminnallaan tuottavat tapoja.

Biosemiotiikan ”isäksi” mainitaan usein biologi Jakob von Uexküll, jonka teoriat elinympäristöstä (Umwelt) ja sen muodostamasta funktionaalisesta piiristä painottavat eläimen aisti- ja toimintakykyjen ja elinympäristön merkityksellistä suhdetta. Biologiassa voidaan pohtia sitä, mitä maailma jollekin eliölle merkitsee ja miten se tulkitsee itselleen ilmeneviä merkkejä. Uexküllin näkemysten voidaan katsoa heijastuvan myös 1960-luvun kybernetiikan ja systeemiteorian holistisessa otteessa, erityisesti Gregory Batesonilla.

Biosemiotiikasta ryhdytään puhumaan semiotiikan osa-alueena tai laajennuksena 1960-luvulla. Thomas A. Sebeok esitti, että semiotiikassa on huomioitava se, että vaikka ihmiset käyttävät kieltä kommunikaatioon, myös eläimet kommunikoivat keskenään vaikkei niillä ole kieltä. Näin semiotiikan tulisi laajentaa alaansa ja sisällyttää myös eläinten kommunikaatio teorioihinsa. Tämä vaikuttaisi myös ymmärrykseemme ihmisten välisen kommunikoinnin rajoista. Voidaan kysyä kuinka soveltuvia ihmisiä koskevan tiedon perustalta abstrahoidut käsitteet ovat laajennettuun semiotiikkaan.

Tiina Käkelä-Puumala kysyi alustajalta onko biosemiotiikka siis tutkimusta merkkijärjestelmistä, jotka eivät käytä symbolifunktiota. Vehkavaara totesi tämän riippuvan siitä mitä symbolilla ylipäätäänn tarkoitetaan – eläintenkin kommunikaatiossa on nähty symboleiden käyttöä, joten biosemiotiikka ei välttämättä määrittele eläinten viestintää ilman symboleita tapahtuvaksi.

Sebeokilla vastakohtapariksi asettuvat kognitio ja kommunikaatio, joista jälkimmäistä hän painottaa. Taustalla vaikuttavat esim. Peircen ja Roman Jakobsonin teoriat. Sebeok ”löysi” Uexküllin ja yhteydet Tarttoon (mm. Lotman ja Kull) 1980-luvulla. Biosemiotiikan historiassa onkin ollut vahva neuvostomaiden edustus.

Toiseksi vaiheeksi biosemiotiikan historiassa alustaja hahmotteli biosemiotiikan harjoittamisen osana teoreettista biologiaa 1990-luvulta alkaen. Esimerkiksi nykyisen Kööpenhaminan ”koulukunnan” painotus on biokemiassa ja Prahan biohermeneutiikka suuntautuu varsin paljon empiirisiin tutkimuksiin. Biosemiotiikka on vakiintunut omaksi tutkimusalueekseen viimeistään 2000-luvun alussa säännöllisine tapaamisineen ja kansainvälisine järjestöineen.

Keskustelussa nousi esiin biosemiotiikan merkitys humanistisissa tieteissä, esimerkkinä mainittiin ns. posthumanistiset näkökulmat viime vuosien kulttuurin ja taiteiden tutkimuksessa. Alustaja sijoitti kuitenkin biosemiotiikan ensisijaisesti (luonnon)tieteen, ei laajemman kulttuuria koskevan spekulaation piiriin... Juuso-Ville Gustafsson pohti mihin suomalainen biosemiotiikka sijoituu alan nykykentällä. Vehkavaaran mukaan kööpenhaminalaiseen koulukuntaan. Gustafsson koki tämän näkemyksen luontevaksi suomalaisessa semiotiikassa painottuvan Peirce-tutkimuksen vuoksi.

Keskusteltiin vielä biosemiotiikan perustavista lähtökohdista ja (hypo)teeseista. Zoo- tai ekosemiotiika laajentaa ihmisen kognition ja kommunikaation analysoinnin perustalta kehitettyjä semiotiikan käsitteitä eläimiin ja muihin elollisiin systeemeihin. Tämän laajennuksen seurauksena myös semiotiikan käsitteisiin kohdistuu muutospaineita, ts. semiotiikka ei rajaudu enää ihmisajattelun ja -kielen tutkimukseen.

Myös luonnontieteissä, kuten solubiologiassa, on omaksuttu monia kielellis-semioottisia termejä, kuten koodi tai valinta. Jos omaksutaan näkemys, että ko. termit eivät ole metaforisessa käytössä vaan kertovat biologisten ilmiöiden ja ihmiskognition reaalisesta samankaltaisuudesta, tarvitaan biologisen merkityksellisyyden käsite, jonka avulla voidaan ymmärtää geenit, entsyymit ja hormonit yms. jonkin tyyppisinä merkkeinä. Thomas A. Sebeokin teesin mukaan semioottinen ja elävä voidaan rinnastaa, vastakohtinaan ei-semioottinen ja ei-elävä.

Vehkavaara mainitsi vielä Jesper Hoffmeyerin kaksoikooditeorian erilaisten systeemien toiminnasta: kaikki systeemit tarvitsevat digitaalisesti koodatun muistin, joka dekoodautuu analogiseksi toiminnaksi systeemissä (ns. horisontaalinen semiosis). Toiminta taas enkoodautuu takaisin digitaaliseksi muistiksi (ns. vertikaalinen semiosis). Tämä näkemys soveltuu hyvin biologisten ilmiöiden semioottiseen teoretisointiin, esim. DNA:n ja soluelinten välisessä kanssakäymisessä.

Vehkavaara ehdotti joitain uudistuksia Termipankissa oleviin biosemiotiikan ja biosemiosiksen määritelmiin ja näistä keskusteltiin kokouksen lopuksi. Ehdotuksissa biosemiotiikka määriteltäisiin tieteidenväliseksi ja monitieteiseksi tutkimussuuntaukseksi, joka tutkii kommunikaation ja merkityksellisyyden lukuisia muotoja elävissä systeemeissä ja niiden välillä. Semiosis puolestaan olisi merkkiprosessi; merkkisuhteen luominen tai tulkitseminen. Keskusteltiin myös siitä, että semiotiikan aihealueella tällä hetkellä oleva semioottinen-termin määritelmä, joka on alun perin luotu kirjallisuudentutkimuksen aihealueella, sisältää vain Julia Kristevan teorian kuvausta, joka ei ole yleisen semiotiikan kannalta kattava. Päätettiin, että ko. termin kuvausta laajennetaan yleispätevämmäksi.