Monitieteisen humanistisen termityöhankkeen kokousmuistio 26092018

Kohteesta Tieteen termipankki
Loikkaa: valikkoon, hakuun

Monitieteinen humanistinen termityöhanke
Termikokous 26.9.2018, klo 10-12, Kaisa-talo, ryhmätyötila 6005

Läsnä: Jouko Nurmiainen (alustaja), Janne Vanhanen (sihteeri), Johanna Enqvist, Liudmila Helanterä, Laura Karttunen, Kati Katajisto, Aino Kukkonen, Anu Lahtinen, Lea Laitinen, Kaarina Pitkänen-Heikkilä

Käsiteltävä termi: "identiteetti"

Tämänkertaisen termikokouksen alustaja, termityöryhmän historiantutkimuksen edustaja FT Jouko Nurmiainen, aloitti seikkaperäisen esityksensä identiteetti-termin filosofisesta perustasta 1600-luvulta. Laajempaan käyttöön termi yleistyi Nurmisen mukaan 1900-luvun puolivälissä, jolloin se oli omaksuttu psykologien, sosiologien ja sosiaalipsykologien käyttöön. Termin käyttöalue on siitäkin laajentunut esimerkiksi puhuttaessa tietoverkoissa harjoitettavasta kanssakäymisestä – vaikkapa sosiaalisesta mediasta identiteetin muokkausvälineenä – sekä identiteettivarkauksista ja tällä hetkellä hyvin ajankohtaisesta keskustelunaiheesta, identiteettipolitiikasta.

Termipankin filosofian aihealueelta löytyvän moniosaisen identiteetti-termin määritelmän ydin kuuluu: identiteetti on jokaisen olion suhde itseensä. Nurmiaisen mukaan tämä määritelmä, sekä jatkomääritelmät identiteetistä olion laadullisena kuvauksena ja olion pysymisenä samana ajan kuluessa, toimivat myös historiantutkimuksessa käytetyn identiteettikäsityksen perustana. Kyse on yksinkertaistaen olioiden oma- tai minäkuvista - tällöin siis sekä siitä, mikä on olion oma minäkuva, että siitä, millaisen laadullisen kuvauksen oliosta pystyy antamaan niin että kyseinen olio on tunnistettavissa, myös ajallisessa jatkumossa.

Nurmiainen näkee kuitenkin laajentamisen varaa identiteettikäsityksissä, jolloin huomioon tulisi ottaa 1900-luvun strukturalistiset ja jälkistrukturalistiset, konstruktivistiset teoriat, joiden valossa myös identiteetin perinteinen malli on kyseenalaistettu. Eritoten täytyy mainita Michel Foucault ja tämän tiedon genealogia, jossa yhtenä julkilausuttuna pyrkimyksenä oli nimenomaan perinteisen identiteettikäsitteen purkaminen ja korvaaminen dynaamisemmalla identiteetillä, joka on alati murroksessa ja muutoksessa ja riippuvainen yksilön tai minän tai olion sosiaalisista suhteista eli valtasuhteista, jotka alati muokkaavat ja muovaavat olion sosiaalista asemaa sekä käsitystä itsestään. Tässä yhteydessä Nurmiainen mainitsi vielä feministisen teorian ja Judith Butlerin ajatuksen sukupuoli-identiteetistä, jossa ei voida tehdä selkeää eroa ”biologisen” (sex) ja ”sosiaalisen” sukupuolen (gender) välillä, sillä sukupuoli rakentuu monimutkaisten diskurssien tuottamana, jatkuvasti muutosalttiina prosessina.

Alustus jatkui Nurmiaisen esittelemällä, edellä mainittuja teorioita hyvin paljon muistuttavalla Stuart Hallin identiteettikäsityksellä, jolla on ollut suuri vaikutus yhteiskuntatieteisiin. Hall esittää eräänlaisen historiallisen identiteettikäsityksen muutoksen, joka jakautuu 1) valistuksen subjektin, 2) sosiologisen subjektin ja 3) postmodernin subjektin vaiheisiin.

Valistuksen subjektin malli päti 1900-luvun puoliväliin saakka ja, Hallia lainaten, “perustui käsitykseen ihmisistä keskuksen omaavina, täysin yhtenäisinä yksilöinä, jotka oli varustettu järjellä, tietoisuudella ja toimintakykyisyydellä ja joiden ’keskus’ koostui sisäisestä ytimestä, joka sai alkunsa samalla kun ihminen syntyi, minkä jälkeen se vain ikään kuin kehiytyi auki pysyen kuitenkin olemukseltaan samana – jatkuvana tai itsensä kanssa ’identtisenä’ – koko yksilön olemassaolon ajan. Tämä minän olemuksellinen keskus oli yhtä kuin ihmisen identiteetti.”

Sosiologinen subjektikäsitys taas merkitsi tietoisuutta identiteetin muodostumisesta minän kokemuksen ja yhteiskunnan vuorovaikutuksena. On edelleen erotettavissa subjektin sisäinen, ”todellinen minä”, mutta se muokkautuu jatkuvasti ”ulkoisten” kulttuuristen maailmojen vaikutuksesta. Nykyihmistä luonnehtiva postmoderni tai jälkistrukturalistinen subjektiviteetti on taas Hallin mukaan menettänyt käsityksensä eheästä minästä ja pirstoutunut ristiriitaisten, eri suuntaan orientoituneiden identiteettien yhteenkietoutumaksi, joka on olemukseltaan lähtökohtaisesti muuttuva, konteksti- ja historiasidonnainen.

Nurmiainen totesi, että Hallin teoretisoima postmodernin subjektin malli sopii identiteetin muuttuvuutta ja kontekstisidonnaisuutta korostaessaan historiantutkimuksen peruslähtökohtiin, samalla tapaa kuin Foucault’n vallan rakenteiden tuottavaa luonnetta koskeva teoria. Nurmiainen esitteli näiden lähtökohtien rinnalla teorioita, joissa identiteetin käsitteen avulla on pyritty selittämään koko historiallisen uteliaisuuden ja historian kirjoittamisen mielekkyyden motivaatiopohjaa ja sen sisäänrakennettuja paradokseja. Tässä yhteydessä alustuksessa tuotiin esiin nykyisen historianfilosofian kansainvälisesti kenties kaikkein suurin nimi, alankomaalainen professori Frank Ankersmit, jota Nurmiainen luonnehti kielellisen käänteen jälkeisen historiateorian keskeiseksi ajattelijaksi.

Ankersmitin tulkinnassa koko historiankirjoituksen klassinen tiedonintressi vähintäänkin 1800-luvulta lähtien pelkistyy ajatukseen, että ihmisten käsitys itsestään, siis heidän identiteettinsä, on suoraa seurausta heidän ja heidän yhteisöjensä menneisyydestä, siis historiasta, ja tällöin historiallisen tiedon tutkiminen auttaa ihmisiä ymmärtämään identiteettiään eli omaa itseään paremmin ja täydemmin, eli tässä ajattelussa nykyisyyden identiteetti on jatkumoa menneisyyden identiteetille.

Kuitenkin, kuten Ankersmit huomauttaa, yhä tarkempi tieto menneisyydestä ja sen ihmisistä korostaa samalla myös menneiden ja nykyisten ihmisten välisiä eroja, koska identiteetit ja niiden rakennusperusteet muuttuvat ajallisesti. Tällöin historiasta kiinnostumisen ja historiantutkimuksen alkuperäinen motivaatiopohja, oppiminen itsestämme oppimalla siitä, mitä meitä ennen on ollut, itse asiassa korostaa menneisyyden vierautta ja toiseutta eikä annakaan meille välineitä omaksua uudelleen menneitä identiteettejä, vaan ainoastaan lisää meidän nykyisiin identiteetteihimme uusia kerrostumia.

Tässä eräänlaisessa ”paradoksaalis-hermeneuttisessa” ajattelussa identiteetit siis muuttuvat kaikenlaisten yhteiskunnallisten muutosten myötä, ja Ankersmit pitää varsinkin suurimpia ja äkillisimpiä yhteiskunnallisia murroksia identiteettien näkökulmasta merkittävinä traumoina, joissa ihmiset menettävät siihenastiset identiteettinsä ja joutuvat sopeutumaan uusiin tilanteisiin, esimerkkinä vaikkapa vallankumoukset ja yhteiskuntajärjestelmien yhtäkkiset muutokset ja murrokset.

Ankersmitin taustaksi Nurmiainen esitteli filosofi Paul Ricouerin käsityksiä, joiden hän katsoi vaikuttaneen Ankersmitin ajatteluun. Myös Ricoeurin historiateorian alalla hyvin vaikutusvaltaisessa näkemyksessä identiteetit olivat jo jotain aivan muuta kuin selkeärajaisia, ympäröivästä maailmasta erillisiä muuttumattomia subjekteja, mutta toisaalta ero myös postmoderniin identiteettiteoriaan, jossa yksilö määrittyy täysin diskurssin tai kielen varassa, oli hänen tapauksessaan hyvin selvä. Yksilön identiteetti ei suinkaan ole muuttumaton eikä läpinäkyvän selkeä, muttei myöskään epäkoherentti tai itsestään vieraantunut - yksilöiden identiteetit muodostuvat Ricoeurin mukaan aktiivisen itse itsensä tulkitsemisen kautta.

Alustuksen jälkeen siirryttiin keskusteluun. Aluksi Kati Katajisto nosti esiin “olio”-sanan vierauden, kuten sitä filosofian identiteetti-termisivulla käytettiin. Lea Laitinen esitti, että kyse on teknisestä termistä, joka kattaa ontologisesti yksilöiden (ts. subjektien) lisäksi kaikki mahdolliset asiat. Kielellisesti luontevampi olennoista puhuminen sisältäisi jo elämän määreen, joka taas rajaisi liikaa. Laitinen pohti, että kielellisen identiteetin käsite tulisi määritellä kielentutkimuksen termialueella. Laitisen mukaan kielellinen käänne on laajalti jo hylätty humanistisilla aloilla, kielentutkimuksessa tällaista käännettä ei oikeastaan ole voinut ollakaan.

Johanna Enqvist totesi, että kulttuuriperinnön tutkimuksessa Stuart Hall on ollut merkittävä ajattelija: narratiivinen identiteetti herättää historiallisen tietoisuuden, joka motivoi tutkimaan menneisyyttä. Usein varjovastustajaksi tai olkiukoksi rakennettu kielellinen käänne on hylätty kulttuuriperinnön tutkimuksessa ja siirrytty posthumanististen teorioiden pariin.

Yleisesti todettiin, että identiteetti liittyy vahvasti muistiin, joko yksilön tai kulttuurin muistiin, johon liittyy luonnollisesti muistamisen ja unohtamisen dynamiikka. Janne Vanhanen huomautti, että nämä käsitteet ovat olennaisessa osassa psykologisissa teorioissa, eritoten psykoanalyysin teoriassa torjunnasta.

Anu Kukkonen kertoi havainneensa esittäviä taiteilijoita tutkiessaan, että taiteilijaidentiteettiin liittyy paljon ammattipuhetta, professiota tai jopa brändäystä. Identiteetti-sanaa vierastetaan – kenties liian essentialistisena? – ja puhutaan mieluummin erilaisista rooleista tai moodeista.

Kati Katajisto kertoi, että historiantutkijalle Hallin identiteettiteoria on ollut erittäin hyödyllinen apuväline, jonka avulla on voitu esimerkiksi tarkastella sitä, miten suomalaisuuden identiteettiä on rakennettu suhteessa Ruotsiin ja Venäjään. Todettiin, että suomalaisuuteen tai muuhun ryhmäidentiteettiin viitataan nykyään yhä vähemmän. Yksilöllisyys ja yksilöllisenä esiintyminen (ts. identiteetin rakentaminen) on ajan henki. Johanna Enqvist huomautti, että nämä kysymykset liittyvät myös identiteettipolitiikasta keskustelemiseen. Onko identiteettipolitiikasta tullut pejoratiivinen sana? Anu Laitinen pohti, että tämä voi johtua siitä, että kun identiteettien määrittely intersektionaalisuudessa leikkaa esiin yhä pienempiä sektoreita, saatetaan pelätä repivää fragmentoitumista, joka vie pohjan pois poliittisen muutoksen vaatimalta joukkovoimalta.

Jiudmila Helanterä pohti sitä, miten identiteetti liittyy paikallisuuteen, johon Lea Laitinen kommentoi identiteetin olevan tiukasti kiinni paikassa sekä henkilö- että yhteisöhistorian kannalta. Helanterä jatkoi pohdintaa maahanmuuttajien paikallisuudesta ja sen vaikeasta muotoutumisesta. Jouko Nurmiainen nosti tässä yhteydessä esiin Stuart Hallin oman henkilöhistorian karibialais-englantilaisena maahanmuuttajana, joka on varmasti vaikuttanut Hallin pohdintoihin identiteetin rakentumisesta.

Keskustelu käsitteli vielä narratiivisuuden ja identiteetin yhteyttä. Laitinen totesi eheän identiteetin kokemuksen taustalla olevan vahvan, lohduttavan narratiivin. Nurmiainen korosti Ankersmitin ja Ricoeurin teorioiden pohjalla olevaa identiteetin kertomuksellisuuden pohdiskelua ja sitä, miten kertomus muodostetaan eheäksi – palataan jälleen muistamisen ja unohtamisen teemoihin. Yhteisöllisellä tasolla historioitsijan tehtävä on valita mitä muistetaan ja mitä unohdetaan jonkin identiteetin hahmottelemisessa.

Janne Vanhanen esitteli lyhyesti identiteetti-termin käyttöä estetiikan tieteenalalla, jossa termi liittyy eritoten taideteoksen identiteetin ontologiaan. Tuolloin pohditaan sitä, mikä tekee joistakin olioista taideteoksia. Ratkaisuksi on esitetty sekä olion tuottamaa erityistä esteettistä kokemusta, olion erityisiä ominaisuuksia, ja kulttuurin instituutioiden kykyä nimetä joitakin asioita taideteoksiksi (ja joitakin henkilöitä taiteilijoiksi). Todettiin, että identiteetistä on relevanttia laatia termisivu myös estetiikkaan.

Lopuksi pohdittiin vielä historian- ja kulttuurintutkimuksen näkökulmasta kansallisen identiteetin kysymystä. Miten kansallista identiteettiä uusinnetaan esimerkiksi julkisessa puheessa? Kati Katajisto totesi, että historiantutkimuksessa on usein sisäänkirjoitettu narratiivi kollektiivisesta identiteetistä, jota ei tuoda eksplisiittisesti julki. Nämä narratiivit tulevat näkyviin, kun kirjoitetaan tästä kertomuksesta poikkeavien identiteettien historiaa (esimerkiksi Suomen romanien historiaa), mutta tämä saattaa paradoksaalisesti vain vahvistaa vallitsevan yhteisen narratiivin normaaliutta, “päänarratiivi” ei noin vain muutu. Jouko Nurmiainen lisäsi tähän, että missä tahansa kollektiiviseen kertomuksellisuuteen nojaavassa projektissa ei tehdä äkkikäännöksiä, vaan muutos on tavallisesti vaiheittaista.

Todettiin vielä kansallisten identiteettien liittyvän usein kielipoliittisiin kysymyksiin. Nurmiainen muistutti, että suomalaisuutta rakennettiin 1800-luvulla tietoisesti kansakunta- ja kielilähtöisesti. Toisaalta kielellisen identiteetin kompleksisuuden suhteen vastaavanlaisia kansakuntia ei ole ollut montaa. Tässä yhteydessä tuotiin esiin vielä etnisyyden käsite ja todettiin sen olevan todellinen ruutitynnyri ja Pandoran lipas. Erittäin vilkas keskustelu jouduttiin lopettamaan tähän, sillä asialistalla oli vielä syksyn seuraavien termikokousaikojen ja alustajien sopiminen.