Monitieteisen humanistisen termityöhankkeen kokousmuistio 26022019

From Tieteen termipankki
Jump to: navigation, search

Monitieteinen humanistinen termityöhanke

Termikokous 26.2.2019, klo 10-12, Kaisa-talo, ryhmätyötila 6005

Käsiteltävä termi: "groteski"

Läsnä: Aino Kukkonen (alustaja), Janne Vanhanen (sihteeri), Johanna Enqvist, Teemu Ikonen, Jouko Nurmiainen, Irma Perttula

Esittävien taiteiden tutkija FT Aino Kukkonen alusti termikokouksessa groteskin käsitteestä. Kukkosen alustus loi katsauksen groteskin yleisempiin määritelmiin ja keskittyi sitten groteski-termin käyttöön tanssitaiteen historiassa. Groteskin sanakirjamääritelmä on tyypillisesti kahtalainen. Toisaalta groteskilla tarkoitetaan jotakin luonnottomasti liioiteltua, irvokasta ja eriskummallista, toisaalta taidehistoriassa ja typografiassa groteskille tyylille annetaan varsin tarkat merkitykset: erityisesti renessanssissa suosittu koristekuviotyyli ja jäykkäpiirteinen, tasapaksu antiikvakirjasintyyli.

Tieteen termipankkia tarkasteltaessa huomataan, että groteski-termisivu löytyy kirjallisuustieteen ja taidehistorian aihealueilta. Kukkonen kertoi, että hän valmistelee esittäviin taiteisiin termisivua alustuksensa pohjalta. Janne Vanhanen mainitsi myös tarpeen luoda estetiikkaan oma groteskia käsittelevä sivu. Pohdittiin josko elokuva- ja televisiotutkimuksessa ja esim. folkloristiikassa groteski olisi myös relevantti ko. alan kontekstissa. Teemu Ikonen totesi myös kirjallisuudentutkimuksen groteski-termisivun kehittämismahdollisuudet ja pohti makaaberin asemaa mahdollisena groteskin vieruskäsitteenä, viitaten Mikko Kallionsivun makaaberia käsittelevään kirjaprojektiin.

Kukkonen esitteli groteskin käsitteen historiaa ja sen käyttöönottoa renessanssin aikana kaivauksista ("luolasta", vrt. ital. grotto) löytyneiden vanhojen roomalaisten seinämaalauksien ja niiden mielikuvituksellisten koristeaiheiden tulkitsemisessa. Myöhemmin groteskista alettiin puhua ornamenttien ohella myös karnevalismin ja karikatyyrien yhteydessä 1600-1700-luvuilla, jolloin sana yhdistyi ajan populaarikulttuuriin - commedia dell'arteen, markkinakulttuuriin ja karnevaalihahmoihin. Mihail Bahtinin groteskin teoria hänen teoksessaan François Rabelais – keskiajan ja renessanssin nauru liittyy juuri tähän viitekehykseen, jolloin karnevalistisessa groteskissa nähdään korkean ja matalan tyylin välinen jännite, hierarkioiden ja konventioiden pilkka ja niiden hetkellinen nurinkääntäminen karnevaalin vaihtoehtoisessa todellisuudessa. Tämä näkemys tiivistyy groteskin kehon kohdalla, jolloin se nähdään maailmalle avoimena ja rajoja ylittävänä klassisen ideaalin suljetun, puhdaspiirteisen kehon sijaan.

Alustuksessa siirryttiin groteskin vaiheisiin 1700-luvulla, jolloin siitä tuli osa baletin terminologiaa. Tässä alustaja viittasi Johanna Laakkosen teokseen Tanssia yli rajojen. Modernin tanssin transnationaaliset verkostot. Groteskitanssijat (ballerini grotteschi) olivat oma tanssijatyyppinsä, ja he esittivät commedia dell'arten hahmoja, erilaisia koomisia rooleja tai muita karikatyyrejä. Tanssityylille ominaista olivat pantomiimisuus sekä akrobaattinen ja energinen liikkuminen. Groteski tanssi oli vastakohta ns. vakavien tanssijoiden klassisiin ihanteisiin perustuvalle hovibaletille rauhallisine ja pehmeine liikkeineen. Kukkonen mainitsi, että 1700-luvulta peräisin olevat tanssijoiden esiintyjätyyppien kategoriat (danseur noble, danseur demi-caractère, danseur comique/grotesque) joihin liittyi tietynlainen vartalootyyppi, ovat olleet esim. roolituksessa ja kritiikeissä läsnä vielä 1900-luvun puolivälissä.

Laakkosen tutkimuksen pohjalta voidaan sanoa, että groteski tanssiin liittyvänä käsitteenä esiintyi erityisesti 1900-luvun alun tanssiohjelmistossa, jolloin groteski nähtiin yhtenä tyylinä muiden joukossa. Jälleen groteskia tyyliä luonnehtivat karikatyyrimäisyys ja parodisuus, oudot asennot ja eleet, uskaliaat hypyt ja huumori. Groteski tanssityyli rikkoi myös sukupuolittuneita roolistereotypioita, kun modernit naistanssijat omaksuivat tyylin ja irtautuivat näin viehkeydestä ja sulavuudesta. Kukkonen mainitsi tässä yhteydessä esimerkkeinä Laakkosen tutkimat Valeria Kratinan koreografiat Modest Musorgskin Näyttelykuvia-sävellykseen (1924) sekä Darius Milhaud'n säveltämään ja Jean Cocteaun kirjoittamaan Härkä katolla -teokseen (1920/1926), jota käsiohjelmassa luonnehdittiin "groteskiksi baaripantomiimiksi". Kotimaisena kuvaesimerkkinä alustaja mainitsi Anitra Karton groteskitanssin Maskotti vuodelta 1933.

Siirryttiin yleiseen keskusteluun groteskista, jossa todettiin olevan yleisenä piirteenä vastakkaisuuksien sekoittuminen ja liioittelu. Teemu Ikonen nosti esiin luonnottomuuden ajatuksen groteskin historiassa, jonka katsotaan tietyllä tavalla alkaneen jo Horatiuksen Ars poeticasta, jossa kirjoittaja mainitsee erilaisten epäsikiöhahmojen luonnonvastaisuuden. Irma Perttula nosti tämän ohelle myös bahtinilaisen nurinkääntämisen ajatuksen groteskille ominaisena piirteenä. Pohdittiin sitä, miten groteski ilmeni 1900-luvun alun modernissa tanssissa. Esimerkkiteosten kuvat toivat mieleen paitsi ekspressionistisen kuvataiteen, myös futurismin myötä korostuneen konemaisuuden ja monistumisen ajatuksen.

Irma Perttula pohti sitä, että vaikka Bahtinin tulkinnassa ihmiskasvot ja -keho ovat groteskin ydintä, voitaisiinko myös tapahtumat, ilmiöt tai yhteiskunnalliset tilanteet nähdä groteskeina. Janne Vanhanen totesi tähän, että taideteosten on usein ajateltu antavan hahmon jollekin abstraktimmalle ilmiölle, esim. "ajan hengelle" ja näin ollen voivan tuoda sen esiin myös groteskissa valossa.

Pohdittiin vielä groteskin universaaliutta. Perttula kertoi, että Bahtinille groteski ilmiönä on ajaton ja esiintyy kaikkien kansojen taiteessa aina luolamaalauksiin saakka. Johanna Enqvist totesi, että arkeologiassa paleoliittista taidetta ei ole tulkittu groteskina, vaikka siinä esiintyy sekamuotoisia ja liioiteltuja hahmoja. Vanhanen mainitsi, että tunnettu groteskin nykytutkija Frances Connelly taas painottaa käsitteen perustaa länsimaisessa taidehistoriassa, jolloin esim. hindujumalien hahmojen esitysten tulkitseminen groteskeiksi olisi erhe. Perimmäiseksi kysymykseksi jää pidetäänkö groteskia historiallisena ja tiettyyn kulttuurikontekstiin sidottuna vai universaalina ilmiönä.