Monitieteisen humanistisen termityöhankkeen kokousmuistio 19032019

From Tieteen termipankki
Jump to: navigation, search

Monitieteinen humanistinen termityöhanke

Termikokous 19.3.2019, klo 10-12, Kaisa-talo, ryhmätyötila 6005

Käsiteltävä termi: "jälkiklassinen narratologia"

Läsnä: Teemu Ikonen (alustaja), Janne Vanhanen (sihteeri), Teemu Ikonen, Johanna Enqvist, Aino Kukkonen, Tiina Käkelä, Jouko Nurmiainen, Tarja Roinila, Tommi Vehkavaara

Tämänkertainen termikokous käsitteli yksittäisen termin sijaan enemmänkin tämän termin alle sijoittuvaa teoreettisten lähestymistapojen ja käsitteiden verkostoa. Kuten alustaja Teemu Ikonen mainitsi, kertomuksentutkimus yhdistää koko taiteiden tutkimuksen kenttää ja näkökulma on levinnyt myös yhteiskuntatieteisiin, jolloin muitakin asioita kuin taideteoksia tutkitaan niiden muodostamien kertomuksellisten rakenteiden kautta. Narratologia esiintyy terminä kuitenkin lähinnä humanistisissa tieteissä, laajemmalti viitataan kertomuksiin tai kertomusteorioihin.

Jälkiklassinen narratologia vakiintui terminä 1990-luvun loppupuolella ja tässä yhteydessä alustaja viittasi erityisesti David Hermanin työhön käsitteen parissa. Termi on herättänyt kuitenkin paljon keskustelua ja kiistelyä. Nimensä mukaisesti jälkiklassinen narratologia voidaan tulkita suhteessa ns. klassiseen narratologiaan, jonka tärkeimpiä käsitteitä ovat kertomus, tarina ja kerronta. Jälkiklassinen näkökulma keskittyy kertomukseen tekona: tutkimuksen kohteena on jonkin asian kerronnallistaminen, kerronnallisuus ja kerrottavuus.

Tiina Käkelä huomioi, että kirjallisuudentutkimuksen terminologia on suurelta osin lainaa muilta tutkimusalueilta, mutta narratologia on syntynyt kirjallisuudentutkimuksen piirissä. Tähän Ikonen huomautti, että narratologia on levinnyt sittemmin laajalti, jolloin kirjallisuus on päätynyt vain yhdeksi kertomuksen alaksi. Tämä on johtanut myös vaikeisiin kysymyksiin siitä, mitä kaikkea voidaan uskottavasti käsitellä narratologian keinoin. Voidaanko esim. kognitiotieteessä kehitettyjä kertomusälyn malleja käyttää kirjallisuuden tutkimukseen? Tämänkaltaiset ongelmat ovat nostaneet kirjallisuuden erityiseen jälleen esille. Kuten Käkelä esitti, kognitiokäsityksen sovellettavuuden haasteet tulevat esiin esimerkiksi siinä, mistä lähtökohdista oletetaan fiktiivisten kertomusten henkilöhahmoille mieli joka toimii kognitiivisten lainalaisuuksien mukaan. Psykologinen uskottavuus on yksi modernin kirjallisuuden kaanoniin kuuluvien teosten piirre, mutta esi- ja jälkimoderneissa teoksissa ei tätä "uskottavuutta" useinkaan löydy, sillä siihen ei ole pyrittykään.

Edellisen perustalta alustaja pohti sitä, miten kaikki tutkimus sisältää lajirajoitteita tai -painotuksia. On syytä pitää mielessä millä seurauksilla sovelletaan tietyn lajin kuvaamiseen sopivaa käsitettä. Tarja Roinila mainitsi tässä yhteydessä kitkasta, jota syntyy universalististen lähestymistapojen ja kirjallisuuden erityisyyden välillä. Käkelä tiivisti tämän siten, että kirjallisuudentutkimus vetää kahtaalle: joko pureudutaan erittäin syvälle hyvin rajattuun tuotantoon tai tehdään hyvin suuria yleistyksiä. Onnistunut tutkimus pystyy yhdistämään nämä kaksi tasoa vakuuttavasti.

Keskusteltiin yleisemmin klassisten ja jälkiklassisten narratologiasuuntausten sijoittumisesta strukturalismin ja jälkistrukturalismin jaotteluun. Teemu Ikonen kritisoi jälkistrukturalismin yksioikoista tulkitsemista vastareaktioksi tai kritiikiksi strukturalismia kohtaan. Kyseessä on alustajan mukaan ennemminkin teoreettinen jatkumo, josta tiettyjä ajattelijoita on eri syistä haluttu koota yhteen erilaisia "ismejä" edustamaan. Tästä keskustelu eteni yleisesti havaittuun "kerronnalliseen käänteeseen" monilla tieteenaloilla. Todettiin, että tarinallisuutta halutaan nähdä mitä erilaisimmissa yhteyksissä. Tätä tilannetta luotaa esim. Kertomuksen vaarat -tutkimusprojekti. Tarja Roinila muistutti muun muassa journalismin tarinallistumisesta. Ikonen pohti sitä, miten tarinaa (versus kertomus) pidetään kohtalonomaisena, kuin kiveen hakattuna. Janne Vanhanen esitti, ettei tarinaa voi samalla tavalla kiistää tai haastaa kuin kertomusta. Jouko Nurmiainen mainitsi, että tämä tarinallisuuden aspekti on havaittu myös historiantutkimuksen piirissä. Esimerkiksi nationalismin teorioissa tarinaa on yritetty teoretisoida jo pitkään: se on yhteinen tarina, johon samaistutaan ja johon ei saa liikaa kajota. Johanna Enqvist vahvisti saman myös kulttuuriperinnön määrittelyn kontekstissa, jossa esimerkiksi jonkin kansakunnan tarinaan voidaan viitata kiistämättömänä tosiasiana. Vanhanen arveli että tarina on populaarihistoriallisissa teoksissa keskeinen retorinen rakenne. Roinila esitti, että kertomuksessa kieli on enemmän läsnä, mukana on kertojan oma ääni ja luovuus.

Jouko Nurmiaisen näkemykseen, jonka mukaan historiantutkimuksessa lainataan narratologian termistöä, vastatiin siten, että ko. termistö on osoittautunut hyvin soveltamiskelpoiseksi. Teemu Ikonen pohti, että tämä tilanne antaa perspektiiviä kritiikkiin kirjallisuudentutkimuksen dominanssista kertomuksentutkimuksen alueella. Tiina Käkelä totesi keskustelun lopuksi, että tämän aiheen parissa saadaan jälleen huomata miten jokin hyvin yleinen termi paljastuu lähemmässä tarkastelussa määrittelemättömäksi - juuri siksi että "kaikki tietävät" mistä on kysymys.

Alustuksen ja keskustelun yhteydessä saatiin tutustua myös Teemu Ikosen termityöprojektinaan valmistelemaan mittavaan listaan narratologisten käsitteiden suomennos-, määrittely- ja kuvausehdotuksia. Hän kertoi aikovansa keskustella ehdotuksista laajemman narratologian tutkijoiden joukon kanssa.